Loppu

Vuoden 1995 jääkiekon MM-kisoihin littyen voisin nyt todeta Antero Mertarannan sanoin: "Se on siinä". Ytimekkäästi sanottuna - loppu! Kyse ei ole kuitenkaan mistään juhlahetkestä, vaikka tulin näin ehkä ajatelleeksi joulu- ja tammikuussa ikävöidessäni kotiin sekä voivotellessani koti-isän arjen raskautta. Suunnittelin tuolloin polvistuvani kotipihalle ja suutelevani maata, kun saavumme Suomen kotiimme. Enää ei tee mieli polvistua. Meneehän siinä jo suukin likaiseksi. Mieliala on vähän kaksijakoinen, kuten on ollut toisinaan kirjoittaessakin. Minun kotini ja perheeni on täällä. Pittsburgh on minun kotini. Nyt on kuitenkin jälleen luovuttava kodista, mutta eiköhän omakin asunto pian tunnu jälleen kodilta, kun saan sen kalustettua ja laitettua tavarat paikoilleen. Joka tapauksessa olisin voinut viettää täällä aikaa pidempäänkin. Olen kuitenkin meidän perheestä ainoa, jolla on tämän suuntaisia ajatuksia, joten elämässä on vain mentävä eteenpäin. Lapset tosin tulevat ikävöimään ystäviään. Toivottavasti merivedet säilyvät Suomessa lämpiminä ja uimakelpoisina vielä pitkälle elokuuhun.

Olin maanantai-iltana pienellä kävelyllä, kun päässäni alkoi soida Bee Gees:n Stayin' Alive -kappale vuodelta 1977. Tuntui hyvältä hyräillä kertosäkeistöä. Vielä 1970-luvun lopulla en ymmärtänyt kappaleesta sen enempää, vaikka eno kuunteli radiosta Tapani Ripatin viikottaista diskomusiikin tanssiohjelmaa. Rytmi tuntui jo lapsena mukaansa tempaavalta, joten kait 1990-luvun alun lantion heilutukset KY:ssä ja Arkadiassa ovat peräisin tuolta ajalta. Kertasäkeistö on ohessa. Ihailkaa myös musiikkivideon pukeutumista ja hiusmuotia. Ennen kaikkea laulakaa kertosäe.

"Feel the city breaking and everybody shakin,

And were stayin alive, stayin alive.

Ah, ha, ha, ha, stayin alive, stayin alive.

Ah, ha, ha, ha, stayin alive."

You Tube musiikkivideo

Näin se aika vain vierähtää. Kappaleen alkuajoilta tähän päivään on ehtinyt tapahtua paljon. Puhumattakaan kuluneesta vuodesta. Tämä on ollut kaiken kaikkiaan oikein mukava ja antoisa vuosi. Hieno kokemus. Minä olen kenties kasvanut "aikuiseksi" viettäessäni aikaa lasten kanssa, joskaan en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Lasten ja vaimon kanssa vietetty aika on ollut laatuaikaa, vaikka asumisen laadussa ei ole ollut kehumista. Pelkkä yhdessäolo on ollut parasta.

Tämä viimeinen päivä on ollut pakkaamista ja pakkaamista. Auto tuli kuitenkin täyteen ääriään myöten, vaikka aikaisemmin tulin epälleeksi asiaa. Suksiboksi on myös täynnä tavaraa ja ruohotrimmeri ei olisi sinne mahtunut. On vain jälleen kerran todettava, että vaimo oli taas oikeassa. Suksiboksin valmistaja (Thule) antoi internet sivuillaan virheellistä tietoa boksin soveltuvuudesta autooni. Boksi sopii toisaalta hyvin auton katolle, mutta takaluukkua ei saa auki. Toisaalta ei sitä tarvitse avatakaan ennen kuin Suomessa. Olemme saaneet suunnattomasti apua lasten hoidossa. Toinen koti-isä on omien lasten kanssa pitänyt seuraa meidän lapsille ja järjestänyt ohjelmaa viimeiselle päivälle. Perheessä on kolme samanikäistä lasta, joten kaikilla lapsillamme on ollut leikkikaveri. Tänään tosin lukitsin itseni epähuomiossa pihalle. Vaimo lähti käymään kaupassa ja laitoin etuoven lukkoon. Vien autoon tavaroita ja takaovikin paukahti lukkoon. Meidän molempien avaimet olivat sisällä. Ei auttanut muu kuin kiivetä A-tikkaille 3,5 metrin korkeuteen roikkumaan ikkunalaudasta ja ponnistamaan avoimesta ikkunasta sisään. Hetken aikaa tulin kyllä ajatelleeksi, että olenko päättämässä koti-isän menestyksellistä uraa nololla tavalla, mutta minulla oli akrobaattisia taitoja.

Huomenna aamulla lähdemme aikaisin New York:iin. Vietämme siellä viimeiset kaksi päivää. Se on ensimmäinen kerta vajaan vuoden aikana, kun jakaannumme perheenä. Majoittaudumme kahteen eri hotelliin. Varasin toisesta hotellista neljän korttelin päästä yhden lisähuoneen, eikä se tullut kuin neljä kertaa kalliimmaksi kuin viime blogissani kertomani 30 dollarin säästö. Lauantaina onkin sitten edessä vähän pidempi ero, kun vaimo palaa takaisin Pittsburghiin 12 päiväksi ja minä matkustan lasten kanssa Suomeen.

Yhteenvetona voisin todeta, että pitkälle on päästy (pitkälläkin = oluella olin vuoden aikana kolme kertaa). Tämä on 143. kirjoitukseni, joskin samalla viimeinen. Tulen kenties jatkamaan kirjoittamista joskus tulevaisuudessakin tavalla tai toisella, mutta nyt on kuitenkin hyvästien aika. Kiitos ja hyvästi Pittsburgh sekä arvoisat lukijani. Päätän raporttini tähän. Täällä Sakke Koti-isä, Pittsburgh.

The End.

Pärinää

Lähipuistossamme oli viikonloppuna vanhojen (englantilaista alkuperää) autojen ratakilpailut. Perjantaista sunnuntaihin oli enemmän tai vähemmän pärinää. Kävin Aarnon kanssa molempina päivinä katsomassa ajoja hetken aikaa. Lauantain "aika-ajoja" oli katsomassa vain kourallinen ihmisiä. Sunnuntaina katsojia oli jonkin verran enemmän. Maalialueella oli arvioni mukaan 100-200 katsojaa, joten ennakkoarviointia huomattavasti vähemmän. Vuokraisäntä oli etukäteen maininnut, että puisto täyttyisi katsojista ja samalla ihmisiä vaeltaisi sankoin joukoin kotikatuamme pitkin puistoon.

Alkuun ajattelimme pitää kirpputorin pihallamme, jotta pääsemme tavaroistamme eroon, mutta siihen ei ollutkaan hyvän menekin takia tarvetta. Lapset sen sijaan innoistuvat pitämään kirpputoria ja myymään omia lelujaan, joita he eivät ota mukaan Suomeen. Minulle muodostui kuningasajatus, että lapset voisivat samalla tienata vähän rahaa myymällä vesipulloja ohikulkijoille. Kävimme kaupassa ostamassa 48 vesipulloa, jotka saimme juuri ja juuri ahdettua jääkaappiimme. Lauantai oli todella kuuma päivä ja ajattelimme vesipullojen loppuvan heti alkuunsa, mutta toisin kävi. Lapset myivät lauantaina 2 vesipulloa ja yhden "Mäkkäri" lelun. Tuotto oli lauantain osalta 3,5 dollaria, jos vesipullojen hankintakulut jätetään kokonaan huomioimatta. Sunnuntaina kauppa kävi vieläkin huonommin. Ihmisiä ei vaeltanut talomme ohi tavallista viikonloppua enempää ja näin ollen vesipullot eivät tehneet lainkaan kauppaansa. Nyt meillä on ainakin vettä ihan riittävästi loppukesän tarpeiksi. Harmi vain, että meidän kesä Pittsburghissa loppuu torstaina aamulla klo 07:00. Ei auta muuta kuin juoda vettä.

Pakkaaminen on sujunut yllättävän hyvin. Vielä on vähän pakattavaa ja autoonkin tuntuu hyvin mahtuvan tavaraa. Pitänee käydä vielä ostoksilla, jotta saamme auton pakattua täyteen. Ei vaan. Emme tarvitse yhtään enempää rojua. Minä tosin olisin halunnut ostaa polttomoottorikäyttöisen ruohotrimmerin, mutta vaimo ei antanut lupaa. Se olisi täältä ostettuna huomattavasti edullisempi. Lisäksi Suomessa sähkökäyttöisen ruohotrimmerin kanssa minulla palaa toistuvasti hermot, kun sähköjohto irtoaa jatkuvasti ja trimmerilanka on vähän väliä jumissa. Ei auta muu kuin totella vaimoa. Pitää vastaisuudessakin käyttää vanhaa sähkökäyttöistä vempainta, joka on samalla egologisempi (?) vaihtoehto ainakin vaimon puheiden perusteella. Voin sitten hyvällä omalla tunnolla polttaa veneilessä vähän enemmän polttoainetta, kun ruohotrimmerin osalta on kertynyt säästöä.

Olo on jotenkin haikea ja epätodellinen. Vaikka muutto on tosiasia, niin mieli tekisi olla täällä pidempään. Ehkä Suomessa ajatukset ovat toisenlaiset, mutta uskon tulevani muistelemaan lämmöllä mennyttä vuotta Suomen kylmenevässä syksyssä. Jäljellä on vielä kolme arkipäivää, joten niistä on otettava ilo irti. Toivottavasti matka New Yorkiin sujuu torstaina hyvin ja samoin kotimatka Suomeen lauantaina. Nykissä on tosin tiedossa vähän haasteita yöpymisen osalta. Käytin jällen kerran kovasti kehumaani Priceline-varauspalvelua, mutta tällä kertaa kaikki ei mennytkään ihan putkeen. Palvelun kautta huoneen saa varattua vain kahdelle henkilölle. Muut toiveet, kuten kaksi tuplapetiä, tulee sopia erikseen hotellin kanssa. Valitettavasti tuplapedilliset huoneet olivat buukattu täyteen... Säästin peräti 30 dollaria per yö, kun en varannut huonetta suoraan hotellin kotisivujen kautta. Nyt tämä säästö kostautunee jopa kymmenkertaisesti, kun pitää ottaa toinen huone tai yrittää tehdä muita järjestelyjä (joita en vielä tiedä). Toisaalta nyt olisi lämmintä vaikka nukkua kadulla, mutta Nykin liikenne voi olla siihen vähän liian meluisaa.

Uni

Uni ei tule varmaankaan tänä yönä silmään. Silmään... Tarkoitan, että voi olla vaikea saada nukutuksi. Klo on nyt 22:41 ja tänään on ollut kesän yksi lämpimin päivä (noin 35 astetta). Ulkona on vielä 29 astetta ja meillä on sisällä 31 astetta. Olo on nihkeä, vaikka hetki sitten tulin käyneeksi kylmässä suihkussa. Pakkaaminen on sisällä hikistä puuhaa. Ikkunoita on pidettävä auki, jotta happi ei lopu kesken. Huomisesta alkaen olisi edessä auton siivous ennen auton pakkaamisen aloittamista.

Kävin Alinan ja Aarnon kanssa torstaina katsomassa pesäpallo-ottelua. Alina totesi tiistaina, että hän haluaisi käydä katsomassa pesäpalloa ennen muuttoamme Suomeen. Pesäpallo on kuitenkin osa amerikkalaista kulttuuria, joten päätimme ryhtyä tuumasta toimeen. Lippujen saanti ei ollut hankalaa. Ostimme liput stadionilta ottelun jo alettua. Meidän kolmen liput maksoivat yhteensä 24 dollaria, joten kovin suuresta investoinnista ei ollut kyse. Ilma oli täydellinen katsojan kannalta. Pieni tuulenvire ja lämpötila 27 astetta. Itse ottelussa ei ollut suurta draamaa. Paikallisella pesäpallojoukkueella (Pittsburgh Pirates) on meneillään 17 perättäinen tappiollinen kausi (ei pääsyä jatkopeleihin). Tähän ei ole yksikään muu joukkue koskaan aikaisemmin pystynyt. Katsomo oli vain puolillaan ja moni katsoja meidän lisäksi lienee ollut turisti. Katsojia tuskin olisi näinkään paljon elleivät liput olisi edullisia. Tunnelma oli kuin hautajaisissa. Kuuluttaja yritti aina välillä saada katsomoon eloa, mutta turhaan. 7. vuoroparissa yleisö kohahti, kun merirosvot saivat yhdellä lyönnillä kaksi juoksua (ainoat koko ottelussa). Ottelua oli ihan kiva seurata, mutta minä koin sen kovin pitkäveteiseksi. Jos ilma olisi ollut vähän viileämpi, olisin todennäköisesti nukahtanut.

Aarno yllätti minut aivan totaalisesti alkuviikosta. Ajelimme kotiin päin, kun Alina ja Aarno aloittivat laskemaan kertolaskuja. Alina päätti aloittaa helposta kertolaskusta (25 x 25) ja minä yritin helpottaa Aarnon kertolaskua (25 x 20). Alina ehti kuitenkin antaa vastaukseksi 525, kunnes Aarno totesi hetken hiljaisuuden jälkeen tuloksen olevan 625. Minä en ollut uskoa kuulemaani ja minun piti pyytää Aarnoa toistamaan vastauksen. Kuulossani ei ollut tällä kertaa mitään vikaa. Tiedustelin Aarnolta, että missä hän oli oppinut kertolaskuja. Hän kertoi kerran lounastunnilla pohtineensa kertolaskuja erään ystävänsä kanssa. Ensi alkuun ajattelin Aarnon vain kuulleen tuloksen jossakin yhteydessä ja muistavan sen ulkoa. Tein hänelle kotona 12 kertolaskua ja lupauduin viemään pirtelölle, jos hän saa vähintään 10 oikein. Aarno laski kaikki 12 kertolaskua oikein. Alinalle oli sama tarjous, joskin hän sai hieman vaikeimpia laskuja laskettavakseen. Alina tosin totesi heti alkuun: "Isä, sä et voi olla tosissasi". Kertolaskut olivat hänen mielestään liiaan helppoja, mutta Alinakin sai tarvittavat 10 laskua oikein pirtelöä ajatellen.

Kiitos kovasti kommenteista edelliseen blogiini liittyen. Vaikka olen koko talven pohtinut, mikä minusta tulee isona, niin en vielä tiedä. Hyvin alkanut koti-isän ura lähenee vääjämättä kohti loppuaan. Minulla ei ole mitään töitä tiedossa, mutta uskon jatkavani konsultointiuraani ja löytäväni syksyn aikana uuden projektin. Tosin tulin hiljattain ajatelleeksi, että minkälaista olisi olla kiinteistövälittäjänä. Uskoisin minulta löytyvän siihen ammattiin karismaa, jos ei muuta, mutta silläkään tuskin potkitaan pitkälle. Kirjailijan elämää en ole vielä ainakaan tosissani harkinnut, vaikka saamani kommentit ovat olleet positiivisia. En ole tainnut vielä kertaakaan tullut pyytäneeksi kommentteja. Kerran taisin pyytää kirjoitusaiheita 100. blogin yhteydessä. Arvoisat lukijani, kysyn teiltä nyt kommenttia. Mikä on ollut mielestäsi kaikkein mieleenpainuvin kirjoitukseni ja miksi (yksityiskohtaiset perustelut). Palkintoa ei ole luvassa, mutta minä saan kirjoittamisen sijaan vastavuoroisesti lukea ja mahdollisesti iloisen mielen :-)

Ajatuksia USA:sta

Huomisesta eli keskiviikosta alkaen päivät ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Kello tikittää kovaa vauhtia kohti paluuta. Viime päivinä tunnelma on ollut odottava - ainakin voin todeta omasta puolestani. Olemme pakanneet tavaroita laatikoihin ja vaatteita matkalaukkuihin. Päivät ovat kuluneet itsestään. Helteistä ja lapsista huolimatta olen vielä täysin järjissäni. Lapsilla ei ole ollut sitten karaten kesäleirin jälkeen mitään ulkopuolista päiväohjelmaa ja he ovat olleet päivät pitkät minun seurassani. Ihmeellistä kyllä, mutta olen säilyttänyt hyvin hermoni. Olen yrittänyt keksiä meille jotain ohjelmaa puolelta päivin alkaen (Alina ja Anton nukkuvat aamuisin pitkään). Ilmeisen onnistuneesti, koska lapset eivät ole mukisseet vastaan.

Olemme saaneet hyvin myytyä huonekalujamme pois. Kaiken lisäksi moni ostaja on antanut meidän pitää huonekalut muuttoomme saakka. Tosin Aarno on ollut ilman petipaikkaa viime perjantaista lähtien. Minua on ihmetyttänyt kahden ostajan luottamus. He ovat tarjonneet rahaa huonekaluista etukäteen. Epärehellinen ihminen olisi voinut ottaa rahat vastaan, myydä samat tavarat toiselle henkilölle ja kadota maasta. Ehkä pyyntihintamme ovat olleet liian alhaiset ja ostajilla on ollut pelko, että joku toinen henkilö tarjoaisi enemmän ja kauppa menisi heidän osalta sivu suun. Rahaa en ole suostunut ottamaan etukäteen vastaan ja huonekalut olen varannut ensimmäiselle halukkaalle. Meille on ollut tärkeintä päästä huonekaluista eroon.

Vuoden aikana minulle on muodostunut positiivinen kuva yhdysvaltalaisista. Vaikka elämäntavat poikkeavat jonkin verran suomalaisista elämäntavoista, niin täälläkin eletään aika tavallista elämää. Pittsburgh on tunnettu yliopistoistaan ja sairaaloistaan, joten täällä asuu paljon koulutettua ja sanoisinko samalla sivistynyttä väkeä. Toki tämäkin vaihtelee huomattavasti eri asuntoalueiden välillä. Toki joku paukuttelee pyssyllä päivittäin jossain päin kaupunkia, mutta sitä on kait pidettävä ihan normaalina kulttuuri huomioiden. Heiluuhan Suomessakin joku puukolla lähes päivittäin. Pyssyt ovat USA:ssa jokamiehen (ja naisen perustuslaillinen oikeus). Illinoisin osavaltiossa aseet ovat olleet kiellettyjä ilman aseenkantolupaa, mutta USA:n korkein oikeus totesi tämän muutaman viikko sitten olevan vastoin USA:n perustuslakia. Näin ollen aseet tulevat vastaisuudessa kaikkien ulottuville myös Illinoisin osavaltiossa. Ehkäpä Chicagon mafia herää uudelleen henkiin.

Olen jo syksyllä kirjoittanut pankkien toiminnasta, mutta minun on vielä kerrottava viime viikkoisesta kokemuksesta rahan siirrosta. Yritimme siirtää rahaa tililtä toiselle nettipalvelun kautta. Kyse on kahden saman pankin pankkitilistä. Kyse on kaikenlisäksi paikallisesta suurpankista, joka on kuulemani mukaan viidenneksi suurin pankki Yhdysvalloissa. Tosin en tiedä, minkä mittarin mukaan. Tilisiirto tyssäsi siihen, että suurin siirrettävissä oleva summa on 500 dollaria (VIISISATAA). USA on oikea rahantekokone ja rahaa liikkuu käsittämättömiä määriä, mutta tilisiirrot eivät onnistu vähänkin suuremman summan osalta. Lisäksi vastapuoli joutuisi odottamaan kolme pankkipäivää rahojen saapumista tilille. Käsittämätöntä. Ilmeisesti kaikki rahasiirrot tehdään shekkien avulla. Tilisiirron sijaan menimme pankkiin ja tilisiirto onnistui kassalla ilman ponnistuksia. Voisiko suomalaiset tai ruotsalaiset pankit laajentaa toimialaansa ja konsultoida paikallisille pankeille, mitä tilisiirto tarkoittaa "sivistyneessä" maailmassa. Jos tilisiirto on näin onnetonta saman pankin sisällä, niin voin vain kuvitella kuinka byrokraattista se on kahden eri pankin välillä.

Elämä on ollut aika leppoisaa, enkä muista enää viime talven haasteita. Toisaalta voi olla, että olen oppinut jotain. Sanotaan, että Siperia opettaa, vaikka viime talvea ei nyt kuitenkaan voi verrata ihan Siperiaan. Kaikesta huolimatta voisin asua täällä pidempäänkin ja kuvitella kotiutuvani tänne. Toki minun olisi ryhdyttävä päivätöihin ja elämä ei ehkä sitten olisikaan enää niin leppoisaa. Voisin jatkaa myös menestyksellistä koti-isän uraani, mutta vaimon olisi löydettävä hyvä palkkainen työ minun ja lasten elättämiseksi. Puiston laidalla (alueen yhdellä parhaimmista paikoista) on myytävänä talo ja siinä voisi olla mukava kodin paikka. Ihanteellisinta olisi, että Suomessa olisi toinen koti saaressa merenrannalla, jossa saisi viettää kesät.

Sitten loppukevennys tämän päiväisestä liikenteestä. USA:ssa autot ovat liikkuvia keittiöitä ja olohuoneita. Autoissa syödään ja autoista tehdään ostoksia. Viinaostoksiakin voi tehdä suoraan autosta (drive in). Eipähän ainakaan jäisi rattijoupumuksesta kiinni, jos alkoholijuomat pääsevät yllättäen loppumaan ja autolla on tarve lähteä ostoksille. Toki sillä olettamuksella, ettei tule kolareita ja noudattaa liikennesääntöjä (poliisit eivät voi pysäyttää autoilijaa ilman rikettä). Tänään edessämme ollut naiskuljettaja jumppasi. Hänellä oli käytössään jumppanauha ja hän teki yhtäaikaisia käsiliikkeitä molemmilla käsillä. Toki hän välillä ajoi autoakin, mutta liikenteen pysähtyessä hän aloitti käsijumpan. Mitäköhän Suomen poliisi toteaisi moisesta toiminnasta. Ihmiset ovat kekseliäitä. Atlantassa oli aikoinaan mieskuljettaja, joka kuljetti pelkääjän paikalla pumpattavaa Barbaraa. Tällä verukkeella hän ajoi ohituskaistaa pitkin, joka on sallittu vain niille autoille, joissa on vähintään kaksi matkustajaa.

Pyssymies

Elokuussa tulin pohtineeksi muuttoomme liittyen, mikä saa ihmisen luopumaan kaikesta ympäröivästä hyvästä ja siirtymään kohti tuntematonta. Asia on uudelleen ajankohtainen, kun olemme muuttamassa takaisin Suomeen, joskin tällä kertaa kyse ei ole siirtymisestä kohti tuntematonta. Uusi muutos on kuitenkin edessä. Luulen tietäväni ratkaisun aikaisempaan pohdintaani. Saadakseen uusia kokemuksia ihmisen on myös opittava luopumaan. Tätä ei kuitenkaan pidä sotkea luovuttamiseen, joka voi viitata periksi antamiseen. Sanontakin sen jo sanoo, että aina kannattaa yrittää (yrittänyttä ei laiteta). Tämä sanonta pätee hyvin meidän perheen osalta ajatellen kulunutta vuotta.

Kulunut aika on varmasti muuttanut meitä jokaista perheenjäsentä enemmän kuin vastaavana ajanjaksona Suomessa olisi muuttanut. Muutoksia on itse vaikea arvioida ja havaita, mutta ehkä joku tuttavamme tulee syksyn aikana havaitsemaan meidän muuttuneen. Jos ei muuten, niin ainakin lapset ovat venähtäneet pituutta ja minun partaani on tullut harmaita karvoja. Vaimo kysyi muutama päivä sitten, että tekisinkö saman uudestaan (muuttaisin perheen kanssa ulkomaille ja ryhtyisin koti-isäksi). Mikä ettei. Tämä on ollut kuitenkin erilaista aikaa ja olemme monta kokemusta rikkaampia. Toisaalta lapset saattaisivat olla seuraavalla kerralla jo niin isoja, että heille on sama, onko isä päivisin kotona. Poiketen tähän kertaa, niin ensi kerralla vaatisin vuokra-asunnolta parempaa asumisviihtyvyyttä. Huomattavasti lämpötaloudellisempi, mutta samalla viilennyksen omaava asunto.

Suomessakin on ollut kuluneella viikolla yhtä lämmintä kuin täällä. Eilen illalla tuntui ensimmäistä kertaa, että 29-30 asteen sisälämpötilaankin alkaa tottua. Vuokraisännällä on ollut talon edessä vuokrataan-kyltti jo toista kuukautta ja huoneistossamme on vähän väliä ravannut katselijoita. Huoneistoa voi olla vaikeaa vuokrata, kun ilmastointi puuttuu. Olemme olleet usein kotona, kun vuokraisäntä on käynyt esittelemässä huoneistoa. Meidän lisäksi moni katselija on pyyhkinyt hikeä otsaltaan. Yläkertaan tulee kuukauden vaihteessa uudet vuokralaiset, mutta yläkerran huoneistossa onkin ilmalämpöpumppu ja lisäksi huoneisto on peruusteellisesti remontoitu 2000-luvulla. Meidän on varottava astumastamme parkettilattian heikkoihin kohtiin, jotta jalkamme ei menisi lattiasta läpi.

Olen muutamaan kertaan tullut todenneeksi, että asuntoalueemme on viihtyisä ja turvallinen. Minun piti perjantaina iltapäivällä (klo 16:00 aikoihin) käydä palauttamassa lasten kanssa vuokraamamme video lähikauppaan, mutta päätimme kuitenkin mennä ensin leikkipuistoon. Sinne saavuttuamme ympäristössä kuului useiden hälytysajoneuvojen sireenit. Lisäksi yläpuolellamme alkoi pian pörrätä kaksi helikopteria. Mietä ei tultu hätistelemään, mutta apu olisi varmasti ollut nopeasti saatavilla. Aarno nimittäin pudota mätkähti kasvot edellä leikkitelineestä maahan 1,5 metrin korkeudelta. Tilanne oli hurjan näköinen ja pelkäsin Aarnon luokanneen itsensä pahemmin. Hän haukkoi happea ja oli poissa tolaltaan. Hän oli todennäköisesti pyörtynyt leikkitelineen tasanteella. Jatkuva kuumuus ei ole pelkästään pehmentänyt minun päätäni. Aarnon pää oli kuitenkin kovaa tekoa. Hän selvisi kasvoruhjeilla ja rikkoontuneilla silmälaseilla.

Myöhemmin saimme kuulla uutisista, että lähikaupan parkkipaikalla oli ampumistapaus. 31-vuotiasta miestä oli ammuttu selkään. Hänet oli viety sairaalaan kriittisessä tilassa, mutta hän selvinnee ampumisesta. Uutisen mukaan uhri tunsi ampujan ja kyse oli jostain välien selvittelystä. Ampumistapaukset ovat täällä lähes jokapäiväisiä, joten tämä tapaus ei saanut kovin suurta uutisarvoa. Se siitä turvallisesta ympäristöstä. Vankien kuitenkin kelpaa lukea tiilen päitä Pittsburghin vankilassa. Se on uusi ja sijaitsee joen varrella lähes parhaalla paikalla. Vangeilla on oma huoneisto, jokinäkymät ja koripallokenttä pihalla. Monelle on eläkesuunnitelmatkin jo valmiina talon puolesta.

Matkamuistoja

Aika käy vähiin - ei uskoisi. Tulimme takaisin 8,5 vuorokauden "turneelta" sunnuntaina ja Suomeen paluu ei tunnu lainkaan ajakohtaiselta. Tänään tuli kuluuneeksi 11 kuukautta muutosta ja jäljellä on enää 19 aamua. Edessä on pakkaaminen ja huonekaluista luopuminen. Meillä oli mukava lomareissu. Tosin tulimme istuneeksi autossa vähintään 1,5 vuorokautta. Pelle Miljoona ei turhaan laulanut moottoritien kuumuudesta. Pääsimme hyvin sisälle amerikkalaisen elämäntavan ytimeen eli vapauteen ajella ympäriinsä enemmän ja vähemmän ruuhkaisilla moottoritiellä. Matka aikana tuli monen kertaan pähkäilleeksi amerikkalaista elämäntapaa, joka on minun mielestäni kaikin puolin aika kuluttavaa. En enää ihmettele lainkaan, että 20 % prosenttia maailman öljyvaroista kulutetaan USA:ssa, vaikka täällä asuu vain noin 5 % maailman väestöstä.

Moottoriteiden yleinen nopeusrajoitus on 65 mailia eli noin 110 km/h. Todellisuudessa kaikki ajavat vähintään 5-10 mailin ylinopeutta - rekat mukaanlukien. Mikäs ihmisten on ajella moottoriteillä, kun polttoaine maksaa 0,5-0,6 euroa per litra. Barack Obama tuli hiljattain laatineeksi uuden lainsäädännön rekkojen polttoainekulutuksen pienentämiseksi vuodesta 2016 alkaen (koskee siis vain uusia rekkoja). Väittäisin suurimman hyödyn saavutettavan pientämällä rekkojen suurimman sallitun nopeuden 50-55 mailiin tunnissa. Samoin ihmisten ylenpalttista ajoa saataisiin piennettyä verottamalla polttoaineen hintaa. Toisaalta tälläiset asiat sotisivat amerikkalaista vapautta vastaan (vapaa liikkuminen), eikä kukaan tulisi tämäkaltaisia muutoksia hyväksymään. Amerikkalaiset tulevat vastaisuudessakin kuluttamaan moottoriteitä ja vetämään jättimäisiä asuntovaunuja ja venetrailereita lava-autojensa perässä.

Tulimme kuluttaneeksi viiden osavaltion teitä miltei 2500 kilometrin verran. Lapset olivat reippaita matkustajia ja vastaisuudessa 240 kilometrin Rauman matka ei tule tekemään tiukkaa ilman pysähdyksiä. Tulimme vierailleeksi Chicagossa sekä meno- että paluumatkalla. Vaimon lapsuuden ystävä perheineen asuu Chicagon pohjoispuolisella esikaupunkialueella (80 kilometrin päässä keskustasta). Toivon, että meidän ei tarvitse enää koskaan ajaa autolla Chicagon lähettyvillä. Liikenne on hyvin ruuhkaista vuorokauden ajasta riippumatta ja maanteitä enemmän tulee kulutettua takapuolta. Minun mielenkiinto ei riitä vastaisuudessa Chicagon ruuhkaisille teille.

Vierailimme vaimon ystävän luona kaksi päivää. Vaimo on viimeksi tavannut lapsuuden ystävänsä 1980-luvun lopulla. Ystävä on runsaassa 20 vuodessa hyvin amerikkalaistunut, mutta tästä huolimatta suomen kieli oli edelleen hyvin hallussa. Saimme kokea amerikkalaista vieraanvaraisuutta. Isäntäperheen yläkerran laajennus oli viimeistelyä vailla valmis ja meidät majoitetiin yläkertaan ensimmäisinä. Saimme "koeponnistaa" uudet tilat isäntäperheen nukkuessa kellarikerroksessa kissan kusen hajuissa (oli muuten ällöttävä haju, mutta kellarikerroskin tulee vielä kokemaan perusteellisen remontin). Uni maittoi hyvin 9,5 tunnin ajomatkan jälkeen ja tilat olivat ruhtinaalliset. Edes 4 tähden hotellissa ei koe vastaavaa.

Talo on miltei järven rannalla. Kyseessä on pieni järvi ja arvioisin sen olevan samaa kokoluokkaa Tuusulan järven kanssa. Tästä huolimatta järvellä oli enemmän vesiliikennettä kuin Helsingin edustalla helteisenä päivänä. Parhaimmillaan järveä pyöri ympäri 15 venettä ja 5 vesiskootteria samaan aikaan. Veneiden kokoa rajoitti todennäköisesti ainoastaa trailerin laskupaikka eli yli 30 jalkaisia veneitä ei tuskin saisi laskettua trailerin perästä veteen. Nopeusrajoituksista ei ollut tietoakaan ja varmasti monelle vesiliikennesäännötkin olivat tuntemattomia. Pidän suoranaisena ihmeenä, että vahinkoja ei tapahtunut. Parhaimillaan veneen perässä roikkui kolme ihmistä renkaassa. Järvellä oli kuulemma poikkeuksellisen paljon liikennettä. Liekö aurinkoisella säällä, vai USA:n itsenäisyyspäivällä ollut osuutensa asiaan. Joka tapauksessa vesi oli hyvin ruskeaa, eikä minun tehnyt mieli mennä uimaan. Illalla saimme kuitenkin ihailla rauhassa itsenäisyyspäivän loputonta ilotulitusta.

Seuraava kohteemme oli pieni kylä Wisconsinin osavaltiossa. Vierailimme kaksi päivää vaimon vaihto-oppilasvuoden isäntäperheen luona. Vieraanvaraisuus oli jälleen vertaansa vailla. Saimme käyttöömme koko alakerran ja meillä oli käytettävissä vähintään yhtä paljon tilaa kuin Pittsburghin kodissamme. Lisäksi emäntä kestitsi meitä ylenpalttisesti ja helli lapsiamme. Lapset saivat valita kaupasta haluamansa jäätelöt ja aamumurot. Lastemme yhteisymmärrys oli ihailtavaa ja kauppakasseissa oli kolmet jäätelöpaketit, kolmet muropaketit sekä kolmet shipsipussit. Me kaikki nautimme maaseudun rauhasta ja eläimistä suunnattomasti. Emäntä oli hyvin sydämellinen ja hän muistutti tavoiltaan paljon edesmennyttä isoäitiäni. Meidät toivotettin tervetulleiksi takaisin ja Alina alkoi heti lähdettyämme suunnittelemaan ensi kesän lomareissua takaisin samalle maatilalle.

Paluumatkalla pysähdyimme uudelleen Chicagossa. Tällä kertaa yövyimme hotellissa välttääksemme aamuruuhkat. Olimme ostaneet liput Frank Lloyd Wright:in suunnittelemaan taloon (Robie House), jossa pidettiin lego arkkitehti työpaja. Lapset olivat innoissaan. Olimmehan jo edeltävänä iltana vierailleet Chicagon legokaupassa. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä ja vältimme aamuruuhkat, mutta parkkipaikan etsimessä meni aikaa. Takapuolen lisäksi hermot olivat koetuksella. Ehdimme nipin napin paikalle ja lapset saivat suunnitella oman talon kahdella makuuhuoneella. Sen jälkeen edessä oli talon rakentaminen legopalikoista pohjapiirrustuksen mukaisesti. Jokainen lapsemme teki oman talon, joskin Antonin talo ei ollut kovin kestävää laatua, kuten kuvasta näkyy.

Jotta Chicagon liikenne olisi tullut koettua oikein kunnolla, vierailimme työpajan jälkeen vielä Frank Lloyd Wright:in kotitalossa (hänen ensimmäinen itselleen suunnittelema talo) kaupungin toisella puolen. Vierailu oli mielenkiintoinen, mutta Antonille hieman liian vaativa. Joiltain yksityiskohdiltaan talo muistutti Hvitträskin ateljeeta. Automatkailu jatkui uudelleen Chicagon halki kohti seuraavaa yöpymispaikkaa. Matkasta tulikin sitten pitkä, kun tulimme ajaneeksi väärään hotelliin ja oikean hotellin löytäminen oli aikaa vievää. Saimme kuitenkin levätyksi uutuutta hohtavassa hotellissa. Tosin Barack Obama voisi tässäkin asiassa parantaa maailmaa verottamalla kertakäyttöastioita käyttäviä hotelleja ja pakottamalla hotellit siirtymään kohti kestävää kehitystä. Kaikki vierailemamme inn-tyyppiset hotellit nimittäin tarjosivat aamupalan kertakäyttöastioista.

Viimeiset kaksi päivää vietimme Port Clinton -nimisessä kesälomakohteessa Erie-järven rannalla. Hotelli oli kulunut ja vanha, mutta siellä oli ulkouima-allas. Lapsemme eivät oikeastaan muuta kaivannetkaan. Tulimme vieralleeksi rannikon edustalla olevalla saarella (Put-in Bay), joka on oikea turistirysä. Tuhannet matkailijat vierailevat saarella päivittäin ja ajelevat saarta ympäri golfkärryillä, kuten mekin. Toisaalta se oli saaren yleisin kulkuneuvo ja sillä pääsi mukavasti liikkumaan paikasta toiseen. Ensimmäinen vierailukohteemme oli Heinemanin viinitila. Viinikierros ja -maistijaiset olivat meille sivuseikka, koska olimme kaikki kiinnostuneet viinitilan alapuoleisesta luolasta. Luola on löytynyt aikanaan sattumalta kaivon rakentamisen yhteydessä. Kaivoa ei tullut, mutta sen sijaan maan alta löytyi maailman suurin kristalliesiintymä (arvottomia kiviä). Pojat ovat pitkin vuotta leikkineet Power Miners -legoilla ja keränneet kristalleja, joten he ainakin olivat haltioissaan. Linkki: Heinemanin viinitila

Matka jatkui golfkärryllä "meriakvaarioon". Lasten vastuksesta huolimatta kävimme katsomassa paikan ja vierailusta muodustui lapsille varmasti ikimuistoinen. Kaikki pääsivät pitämään käärmeitä kädessään. Minä en tosin uskaltanut lapsuudentraumoista johtuen käärmeitä pidellä. Antonin hymy oli herkässä, vaikka käärme taisi vähintään saada aivotärähdyksen Antonin irrottaessa otteensa ja käärmeen pudotessa lattialle.

Vierasvenesatama oli hyvin suosittu. Laitureissa oli kylkikiinnityksellä useita amerikkalaisia huviveneitä. Meno oli lauantaina iltapäivällä jo monen venekunnan osalta aika hurjaa ja lähinnä tuli mieleen Hankossa vuosittain järjestettävä Poker Run "-moottorivenetapahtuma". Örveltäminen oli minittäin samaa luokkaa. Lapset halusivat jo palata takaisin hotellin uima-altaalle, mutta minä päätin käydä uimassa Erien lämpimissä vesissä. Lasten onneksi uimareissuni jäi erittäin lyhyeksi, koska veden pinta oli leväinen. Missään ei ollut varoituksia tai huomautuksia veden uimakelpoisuudesta, mutta Suomessa rannat joutuisivat uimakieltoon. Lauttamatkalla takaisin mantereen puolelle saimme ihmetellä levälauttojen määriä. Näky oli samankaltaista kuin viime kesänä Viipurin edustalla. Tosin Viipurin edustalla ei kellunut kymmenittäin kuolleita kaloja. Väittäisin amerikkalaisella vapaudella ja kulutuksella olevan hintansa, jonka jälkipolvet joutuvat maksamaan.

Hotellin uima-altaalla riemu oli rajaton ja loppupäivä sujui pulikoidessa 27-asteisessa vedessä. Järveen ei minunkaan enää tehnyt mieli mennä uimaan, mutta voinenpa kehua Suomessa käyneeni uimassa leväisessä järvessä.

Perjantain aurinkolasku oli upein, jonka olen koskaan nähnyt. Auriko laski pilviverhon taakse ja taivaanraantaan muodostui auringon laskettua hehkuvia "laavavirtoja". Valitettavasti kamera ei ollut mukanani ja lauantain auringon lasku ei ollut enää yhtä upea.

Sunnuntain kotimatkalla poikkesimme pienen pienessä kylässä, joka on säilyttänyt 1800-luvun piirteensä. Myös ihmiset (työntekijät) olivat pukeutuneet ajan hengen mukaisesti ja esittelivät käden taitojaan. Tuore maissi maistui herkulliselta grillattuna, mutta pitkä ajomatka ja yli 30 asteen lämpötila vei viimeisetkin voimavarat ja kaikki halusimme päästä takaisin kotiin (29 asteen sisälämpötilaan).

Peltilehmät

Toyota ja siinä samassa Lexus ovat olleet viime kuukausina esillä, joskin julkisuus ei ole ollut kovinkaan myönteistä. Viimeisin uutinen koskee viallisia mottoreita eli Toyota on valmistanut satojatuhansia autoja viallisella moottorilla. Vika koskee myös Lexuksen LS -mallisia autoja. Ei ole kulunut pitkää aikaa siitä, kun noin 8 miljoonaa Toyota ja Lexus autoa kutsuttiin korjaukseen kaasupoljin- ja jarruongelmien takia. Ystäväni ovat Suomessa olleet minua huomattavasti huolestuneimpia, kun ovat jo muutamaan kertaan kysyneet, koskeeko takaisinvedot minun autoani. Meillä on Lexus RX super hyper hybridi, joka on toistaiseksi saanut olla rauhassa - vielä. Epäilen kuitenkin, että vuoden loppuun mennessä myös RX-mallin autoja kutsutaan korjaukseen.

Paikallinen autonvalmistaja (GM) mainosti talvella, että jälleenmyyjät hyvittävät mistä tahansa Toyota mallista käyvän hinnan vaihdossa uuteen GM:n valmistamaan autoon. Mainos oli vähän kuin olisi kääntänyt puukkoa Toyotan selässä, mutta eipä olisi kannattanut. GM:kin on joutunut kevään aikana vetämään markkinoilta autoja korjattavaksi monen muun valmistajan tapaan. Kaikenmaailman peltilehmiä sitä nykyään rakennetaankin. Autoista yritetään tehdä luksustuotteita ja autonvalmistajat kilpailevat keskenään hionouksien määrillä. Meidänkin autossa on jokin "edestination" eli tietokoneella voi suunnitella matkareittejä, jotka saa siirrettyä langattomasti auton navigaattoriin. Sain sähköpostin, että minun on mahdollista käyttää tätä toiminnallisuutta vuoden ajan veloituksetta, mutta se tulee aktivoida erikseen. Me olemme lähdössä lauantaina lomamatkalle ja päätin soittaa asiakaspalveluun aktivoidakseni palvelun, koska navigaattorimme toiminnallisuus ei ulotu Illinoisin ja Wisconsinin osavaltioihin. Ennen kuin pääsin keskustelemaan kenenkään kanssa jouduin toimimaan automaattiviestin ohjeiden perusteella ja näppäilemään puhelimella moneen kertaan. Keskustelin kolmen eri asiakaspalvelijan kanssa ja kahteen kertaan mainitsemaan automme tiedot (mm. auton valmistenumeron). Joka kerta minut yhdistettiin asiantuntijalle. Viimeisen yhdistämisen jälkeen jäin jonottamaan, mutta en jaksanut roikkua langoilla. Ihmeellistä touhua. Eikö tätäkin ominaisuutta olisi voitu aktivoida autoon heti alun alkaen tehtaalla, vai yritetäänkö asiakkaille tuottaa jotain lisäarvoa jälkikäteen.

Toista se oli ennen. Ei ollut elektroniikkaa ja kaiken maailman hömpötyksiä. Ensi alkuun vain karvanopat ja wunderbaum olivat lisävarusteina, kunnes 80-luvulla tuli ohjaustehostimet ja katalysaattorit. Muistatteko vielä Opelin perässä vihreää Kat-merkintää? Autot tehtiin myös kestämään tai sitten niissä oli vain perävalotakuu, eikä valmistajien tarvinnut vetää autoja markkinoilta korjattavaksi. Mainoksissa ei ehkä luvattu auton kestävän isältä pojalle, kuten Panu-tyttö aikanaan markkinoi tuotteitaan, mutta muutamia vuosia sitten löysin rehellisen automainoksen. Uusin velipojan kanssa vanhempien mökillä saunan ulkovuorauslautoja ja siinä samalla luimme eristeinä käytettyjä sanomalehtiä. Kesällä 1967 mainostettiin Datsunia seuraavasti: "Kun ostat Datsunin kesällä, se kestää monta talveakin." Voiko mainonta enää olla tämän rehellisempää.

Meidän perhe, kuten moni muukin 60- ja 70-luvun perhe, matkasi kuplavolkkarilla. Auto ei ollut mikään tilaihme, mutta se oli sitäkin kestävämpi. Sen konepelti tai katto ei painunut sisään, vaikka katolle kiipesi istumaan. Muistan kylläkin, että auto oli moottorin takia useampaan otteeseen korjattavana. Kuplan jälkeen meidän perhe teki todellisen investoinnin ostamalla venäläisen kulkuneuvon. Sekin oli aikansa kupla vaikka kyseessä oli Lada 1200S. Olin erityisen ylpeä auton takalasin mainostarrasta - "Lujaa Laatua Lada". Autossa ei ollut turhia hionouksia, mutta silti se käynnistyi kertalaakista, vaikka pakkasta oli 30 astetta. Ryyppy vain piti laittaa ensin täysille. Mahtoi moni kuljettajakin ottaa ryypyn ennen kuin meni ratin taakse kovilla pakkasilla. Lämmityslaitteessa olisi ehkä ollut parantamisen varaa, mutta toisaalta en ihmettele, miksi isäni ajoi autoa talvisin karvalakki päässään. Ajokortin saatuani en tosin kehdannut kyydittää tyttöjä. Kerran minun oli kuitenkin pyydettävä tyttö kyytiin, mutta kysyin kohteliaasti etukäteen, että kehtaako tyttö tulla Ladan kyytiin.

Nykyään on talvetkin jo niin lämpimiä, että auton lämmityslaitteella ei ole niin paljon käyttöarvoa, kuin aikaisemmin. Ensimmäinen autoni oli isoisältä peritty Peugeot 305, vm. 1979. Se oli hyvä kesäauto. Talvella lämmityslaite ei ottanut toimiakseen ja samoin käynnistyksen kanssa oli pakkasilla ongelmia, mutta muutoin auto oli oikein hyvä ajettava. Peugeotin laatu ei ole noista ajoista juurikaan parantunut, mutta ajotuntuma on säilynyt hyvänä (nimimerkilllä 406:sen entinen omistaja). Kesällä 1994 tein Outokummun Porin kupariputkitehtaalla diplomityötä ja sain työsuhde-etuna kupariputken. Auton käynnistyksen kanssa alkoi olla kuluneen solenoidin takia myös kesäisin ongelmia. Konepelti auki, kupariputki käynnistysmoottorin kylkeen kiinni ja vasaralla muutama napakka lyönti putken päähän. Tämän jälkeen vain virta-avaimesta moottori käyntiin. Keinot olivat yksinkertaisia. Pitäisiköhän Toyotankin lisätä uusien autojen varusteluetteloon kupariputki, jos autojen käynnistämisen kanssa tulee ongelmia.

Asiaakin minulla olisi kerrottavana... Lähdemme lauantaina reissuun ja blogin kirjoitukset saattavat jäädä vähiin heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Samoin palatessamme su 11.07 alkaa koti-isän aamutkin käydä vähiin. Vielä ehtii kuitenkin tekemään tilauksen, mikäli joku tuttava tarvitsee täältä päin jotain tuiki tarpeellista, mitä Suomesta ei saa kohtuuhintaan. Takuuta en toimituksille tosin myönnä ja autoja en toimita.