Pyssymies

Elokuussa tulin pohtineeksi muuttoomme liittyen, mikä saa ihmisen luopumaan kaikesta ympäröivästä hyvästä ja siirtymään kohti tuntematonta. Asia on uudelleen ajankohtainen, kun olemme muuttamassa takaisin Suomeen, joskin tällä kertaa kyse ei ole siirtymisestä kohti tuntematonta. Uusi muutos on kuitenkin edessä. Luulen tietäväni ratkaisun aikaisempaan pohdintaani. Saadakseen uusia kokemuksia ihmisen on myös opittava luopumaan. Tätä ei kuitenkaan pidä sotkea luovuttamiseen, joka voi viitata periksi antamiseen. Sanontakin sen jo sanoo, että aina kannattaa yrittää (yrittänyttä ei laiteta). Tämä sanonta pätee hyvin meidän perheen osalta ajatellen kulunutta vuotta.

Kulunut aika on varmasti muuttanut meitä jokaista perheenjäsentä enemmän kuin vastaavana ajanjaksona Suomessa olisi muuttanut. Muutoksia on itse vaikea arvioida ja havaita, mutta ehkä joku tuttavamme tulee syksyn aikana havaitsemaan meidän muuttuneen. Jos ei muuten, niin ainakin lapset ovat venähtäneet pituutta ja minun partaani on tullut harmaita karvoja. Vaimo kysyi muutama päivä sitten, että tekisinkö saman uudestaan (muuttaisin perheen kanssa ulkomaille ja ryhtyisin koti-isäksi). Mikä ettei. Tämä on ollut kuitenkin erilaista aikaa ja olemme monta kokemusta rikkaampia. Toisaalta lapset saattaisivat olla seuraavalla kerralla jo niin isoja, että heille on sama, onko isä päivisin kotona. Poiketen tähän kertaa, niin ensi kerralla vaatisin vuokra-asunnolta parempaa asumisviihtyvyyttä. Huomattavasti lämpötaloudellisempi, mutta samalla viilennyksen omaava asunto.

Suomessakin on ollut kuluneella viikolla yhtä lämmintä kuin täällä. Eilen illalla tuntui ensimmäistä kertaa, että 29-30 asteen sisälämpötilaankin alkaa tottua. Vuokraisännällä on ollut talon edessä vuokrataan-kyltti jo toista kuukautta ja huoneistossamme on vähän väliä ravannut katselijoita. Huoneistoa voi olla vaikeaa vuokrata, kun ilmastointi puuttuu. Olemme olleet usein kotona, kun vuokraisäntä on käynyt esittelemässä huoneistoa. Meidän lisäksi moni katselija on pyyhkinyt hikeä otsaltaan. Yläkertaan tulee kuukauden vaihteessa uudet vuokralaiset, mutta yläkerran huoneistossa onkin ilmalämpöpumppu ja lisäksi huoneisto on peruusteellisesti remontoitu 2000-luvulla. Meidän on varottava astumastamme parkettilattian heikkoihin kohtiin, jotta jalkamme ei menisi lattiasta läpi.

Olen muutamaan kertaan tullut todenneeksi, että asuntoalueemme on viihtyisä ja turvallinen. Minun piti perjantaina iltapäivällä (klo 16:00 aikoihin) käydä palauttamassa lasten kanssa vuokraamamme video lähikauppaan, mutta päätimme kuitenkin mennä ensin leikkipuistoon. Sinne saavuttuamme ympäristössä kuului useiden hälytysajoneuvojen sireenit. Lisäksi yläpuolellamme alkoi pian pörrätä kaksi helikopteria. Mietä ei tultu hätistelemään, mutta apu olisi varmasti ollut nopeasti saatavilla. Aarno nimittäin pudota mätkähti kasvot edellä leikkitelineestä maahan 1,5 metrin korkeudelta. Tilanne oli hurjan näköinen ja pelkäsin Aarnon luokanneen itsensä pahemmin. Hän haukkoi happea ja oli poissa tolaltaan. Hän oli todennäköisesti pyörtynyt leikkitelineen tasanteella. Jatkuva kuumuus ei ole pelkästään pehmentänyt minun päätäni. Aarnon pää oli kuitenkin kovaa tekoa. Hän selvisi kasvoruhjeilla ja rikkoontuneilla silmälaseilla.

Myöhemmin saimme kuulla uutisista, että lähikaupan parkkipaikalla oli ampumistapaus. 31-vuotiasta miestä oli ammuttu selkään. Hänet oli viety sairaalaan kriittisessä tilassa, mutta hän selvinnee ampumisesta. Uutisen mukaan uhri tunsi ampujan ja kyse oli jostain välien selvittelystä. Ampumistapaukset ovat täällä lähes jokapäiväisiä, joten tämä tapaus ei saanut kovin suurta uutisarvoa. Se siitä turvallisesta ympäristöstä. Vankien kuitenkin kelpaa lukea tiilen päitä Pittsburghin vankilassa. Se on uusi ja sijaitsee joen varrella lähes parhaalla paikalla. Vangeilla on oma huoneisto, jokinäkymät ja koripallokenttä pihalla. Monelle on eläkesuunnitelmatkin jo valmiina talon puolesta.

Matkamuistoja

Aika käy vähiin - ei uskoisi. Tulimme takaisin 8,5 vuorokauden "turneelta" sunnuntaina ja Suomeen paluu ei tunnu lainkaan ajakohtaiselta. Tänään tuli kuluuneeksi 11 kuukautta muutosta ja jäljellä on enää 19 aamua. Edessä on pakkaaminen ja huonekaluista luopuminen. Meillä oli mukava lomareissu. Tosin tulimme istuneeksi autossa vähintään 1,5 vuorokautta. Pelle Miljoona ei turhaan laulanut moottoritien kuumuudesta. Pääsimme hyvin sisälle amerikkalaisen elämäntavan ytimeen eli vapauteen ajella ympäriinsä enemmän ja vähemmän ruuhkaisilla moottoritiellä. Matka aikana tuli monen kertaan pähkäilleeksi amerikkalaista elämäntapaa, joka on minun mielestäni kaikin puolin aika kuluttavaa. En enää ihmettele lainkaan, että 20 % prosenttia maailman öljyvaroista kulutetaan USA:ssa, vaikka täällä asuu vain noin 5 % maailman väestöstä.

Moottoriteiden yleinen nopeusrajoitus on 65 mailia eli noin 110 km/h. Todellisuudessa kaikki ajavat vähintään 5-10 mailin ylinopeutta - rekat mukaanlukien. Mikäs ihmisten on ajella moottoriteillä, kun polttoaine maksaa 0,5-0,6 euroa per litra. Barack Obama tuli hiljattain laatineeksi uuden lainsäädännön rekkojen polttoainekulutuksen pienentämiseksi vuodesta 2016 alkaen (koskee siis vain uusia rekkoja). Väittäisin suurimman hyödyn saavutettavan pientämällä rekkojen suurimman sallitun nopeuden 50-55 mailiin tunnissa. Samoin ihmisten ylenpalttista ajoa saataisiin piennettyä verottamalla polttoaineen hintaa. Toisaalta tälläiset asiat sotisivat amerikkalaista vapautta vastaan (vapaa liikkuminen), eikä kukaan tulisi tämäkaltaisia muutoksia hyväksymään. Amerikkalaiset tulevat vastaisuudessakin kuluttamaan moottoriteitä ja vetämään jättimäisiä asuntovaunuja ja venetrailereita lava-autojensa perässä.

Tulimme kuluttaneeksi viiden osavaltion teitä miltei 2500 kilometrin verran. Lapset olivat reippaita matkustajia ja vastaisuudessa 240 kilometrin Rauman matka ei tule tekemään tiukkaa ilman pysähdyksiä. Tulimme vierailleeksi Chicagossa sekä meno- että paluumatkalla. Vaimon lapsuuden ystävä perheineen asuu Chicagon pohjoispuolisella esikaupunkialueella (80 kilometrin päässä keskustasta). Toivon, että meidän ei tarvitse enää koskaan ajaa autolla Chicagon lähettyvillä. Liikenne on hyvin ruuhkaista vuorokauden ajasta riippumatta ja maanteitä enemmän tulee kulutettua takapuolta. Minun mielenkiinto ei riitä vastaisuudessa Chicagon ruuhkaisille teille.

Vierailimme vaimon ystävän luona kaksi päivää. Vaimo on viimeksi tavannut lapsuuden ystävänsä 1980-luvun lopulla. Ystävä on runsaassa 20 vuodessa hyvin amerikkalaistunut, mutta tästä huolimatta suomen kieli oli edelleen hyvin hallussa. Saimme kokea amerikkalaista vieraanvaraisuutta. Isäntäperheen yläkerran laajennus oli viimeistelyä vailla valmis ja meidät majoitetiin yläkertaan ensimmäisinä. Saimme "koeponnistaa" uudet tilat isäntäperheen nukkuessa kellarikerroksessa kissan kusen hajuissa (oli muuten ällöttävä haju, mutta kellarikerroskin tulee vielä kokemaan perusteellisen remontin). Uni maittoi hyvin 9,5 tunnin ajomatkan jälkeen ja tilat olivat ruhtinaalliset. Edes 4 tähden hotellissa ei koe vastaavaa.

Talo on miltei järven rannalla. Kyseessä on pieni järvi ja arvioisin sen olevan samaa kokoluokkaa Tuusulan järven kanssa. Tästä huolimatta järvellä oli enemmän vesiliikennettä kuin Helsingin edustalla helteisenä päivänä. Parhaimmillaan järveä pyöri ympäri 15 venettä ja 5 vesiskootteria samaan aikaan. Veneiden kokoa rajoitti todennäköisesti ainoastaa trailerin laskupaikka eli yli 30 jalkaisia veneitä ei tuskin saisi laskettua trailerin perästä veteen. Nopeusrajoituksista ei ollut tietoakaan ja varmasti monelle vesiliikennesäännötkin olivat tuntemattomia. Pidän suoranaisena ihmeenä, että vahinkoja ei tapahtunut. Parhaimillaan veneen perässä roikkui kolme ihmistä renkaassa. Järvellä oli kuulemma poikkeuksellisen paljon liikennettä. Liekö aurinkoisella säällä, vai USA:n itsenäisyyspäivällä ollut osuutensa asiaan. Joka tapauksessa vesi oli hyvin ruskeaa, eikä minun tehnyt mieli mennä uimaan. Illalla saimme kuitenkin ihailla rauhassa itsenäisyyspäivän loputonta ilotulitusta.

Seuraava kohteemme oli pieni kylä Wisconsinin osavaltiossa. Vierailimme kaksi päivää vaimon vaihto-oppilasvuoden isäntäperheen luona. Vieraanvaraisuus oli jälleen vertaansa vailla. Saimme käyttöömme koko alakerran ja meillä oli käytettävissä vähintään yhtä paljon tilaa kuin Pittsburghin kodissamme. Lisäksi emäntä kestitsi meitä ylenpalttisesti ja helli lapsiamme. Lapset saivat valita kaupasta haluamansa jäätelöt ja aamumurot. Lastemme yhteisymmärrys oli ihailtavaa ja kauppakasseissa oli kolmet jäätelöpaketit, kolmet muropaketit sekä kolmet shipsipussit. Me kaikki nautimme maaseudun rauhasta ja eläimistä suunnattomasti. Emäntä oli hyvin sydämellinen ja hän muistutti tavoiltaan paljon edesmennyttä isoäitiäni. Meidät toivotettin tervetulleiksi takaisin ja Alina alkoi heti lähdettyämme suunnittelemaan ensi kesän lomareissua takaisin samalle maatilalle.

Paluumatkalla pysähdyimme uudelleen Chicagossa. Tällä kertaa yövyimme hotellissa välttääksemme aamuruuhkat. Olimme ostaneet liput Frank Lloyd Wright:in suunnittelemaan taloon (Robie House), jossa pidettiin lego arkkitehti työpaja. Lapset olivat innoissaan. Olimmehan jo edeltävänä iltana vierailleet Chicagon legokaupassa. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä ja vältimme aamuruuhkat, mutta parkkipaikan etsimessä meni aikaa. Takapuolen lisäksi hermot olivat koetuksella. Ehdimme nipin napin paikalle ja lapset saivat suunnitella oman talon kahdella makuuhuoneella. Sen jälkeen edessä oli talon rakentaminen legopalikoista pohjapiirrustuksen mukaisesti. Jokainen lapsemme teki oman talon, joskin Antonin talo ei ollut kovin kestävää laatua, kuten kuvasta näkyy.

Jotta Chicagon liikenne olisi tullut koettua oikein kunnolla, vierailimme työpajan jälkeen vielä Frank Lloyd Wright:in kotitalossa (hänen ensimmäinen itselleen suunnittelema talo) kaupungin toisella puolen. Vierailu oli mielenkiintoinen, mutta Antonille hieman liian vaativa. Joiltain yksityiskohdiltaan talo muistutti Hvitträskin ateljeeta. Automatkailu jatkui uudelleen Chicagon halki kohti seuraavaa yöpymispaikkaa. Matkasta tulikin sitten pitkä, kun tulimme ajaneeksi väärään hotelliin ja oikean hotellin löytäminen oli aikaa vievää. Saimme kuitenkin levätyksi uutuutta hohtavassa hotellissa. Tosin Barack Obama voisi tässäkin asiassa parantaa maailmaa verottamalla kertakäyttöastioita käyttäviä hotelleja ja pakottamalla hotellit siirtymään kohti kestävää kehitystä. Kaikki vierailemamme inn-tyyppiset hotellit nimittäin tarjosivat aamupalan kertakäyttöastioista.

Viimeiset kaksi päivää vietimme Port Clinton -nimisessä kesälomakohteessa Erie-järven rannalla. Hotelli oli kulunut ja vanha, mutta siellä oli ulkouima-allas. Lapsemme eivät oikeastaan muuta kaivannetkaan. Tulimme vieralleeksi rannikon edustalla olevalla saarella (Put-in Bay), joka on oikea turistirysä. Tuhannet matkailijat vierailevat saarella päivittäin ja ajelevat saarta ympäri golfkärryillä, kuten mekin. Toisaalta se oli saaren yleisin kulkuneuvo ja sillä pääsi mukavasti liikkumaan paikasta toiseen. Ensimmäinen vierailukohteemme oli Heinemanin viinitila. Viinikierros ja -maistijaiset olivat meille sivuseikka, koska olimme kaikki kiinnostuneet viinitilan alapuoleisesta luolasta. Luola on löytynyt aikanaan sattumalta kaivon rakentamisen yhteydessä. Kaivoa ei tullut, mutta sen sijaan maan alta löytyi maailman suurin kristalliesiintymä (arvottomia kiviä). Pojat ovat pitkin vuotta leikkineet Power Miners -legoilla ja keränneet kristalleja, joten he ainakin olivat haltioissaan. Linkki: Heinemanin viinitila

Matka jatkui golfkärryllä "meriakvaarioon". Lasten vastuksesta huolimatta kävimme katsomassa paikan ja vierailusta muodustui lapsille varmasti ikimuistoinen. Kaikki pääsivät pitämään käärmeitä kädessään. Minä en tosin uskaltanut lapsuudentraumoista johtuen käärmeitä pidellä. Antonin hymy oli herkässä, vaikka käärme taisi vähintään saada aivotärähdyksen Antonin irrottaessa otteensa ja käärmeen pudotessa lattialle.

Vierasvenesatama oli hyvin suosittu. Laitureissa oli kylkikiinnityksellä useita amerikkalaisia huviveneitä. Meno oli lauantaina iltapäivällä jo monen venekunnan osalta aika hurjaa ja lähinnä tuli mieleen Hankossa vuosittain järjestettävä Poker Run "-moottorivenetapahtuma". Örveltäminen oli minittäin samaa luokkaa. Lapset halusivat jo palata takaisin hotellin uima-altaalle, mutta minä päätin käydä uimassa Erien lämpimissä vesissä. Lasten onneksi uimareissuni jäi erittäin lyhyeksi, koska veden pinta oli leväinen. Missään ei ollut varoituksia tai huomautuksia veden uimakelpoisuudesta, mutta Suomessa rannat joutuisivat uimakieltoon. Lauttamatkalla takaisin mantereen puolelle saimme ihmetellä levälauttojen määriä. Näky oli samankaltaista kuin viime kesänä Viipurin edustalla. Tosin Viipurin edustalla ei kellunut kymmenittäin kuolleita kaloja. Väittäisin amerikkalaisella vapaudella ja kulutuksella olevan hintansa, jonka jälkipolvet joutuvat maksamaan.

Hotellin uima-altaalla riemu oli rajaton ja loppupäivä sujui pulikoidessa 27-asteisessa vedessä. Järveen ei minunkaan enää tehnyt mieli mennä uimaan, mutta voinenpa kehua Suomessa käyneeni uimassa leväisessä järvessä.

Perjantain aurinkolasku oli upein, jonka olen koskaan nähnyt. Auriko laski pilviverhon taakse ja taivaanraantaan muodostui auringon laskettua hehkuvia "laavavirtoja". Valitettavasti kamera ei ollut mukanani ja lauantain auringon lasku ei ollut enää yhtä upea.

Sunnuntain kotimatkalla poikkesimme pienen pienessä kylässä, joka on säilyttänyt 1800-luvun piirteensä. Myös ihmiset (työntekijät) olivat pukeutuneet ajan hengen mukaisesti ja esittelivät käden taitojaan. Tuore maissi maistui herkulliselta grillattuna, mutta pitkä ajomatka ja yli 30 asteen lämpötila vei viimeisetkin voimavarat ja kaikki halusimme päästä takaisin kotiin (29 asteen sisälämpötilaan).

Peltilehmät

Toyota ja siinä samassa Lexus ovat olleet viime kuukausina esillä, joskin julkisuus ei ole ollut kovinkaan myönteistä. Viimeisin uutinen koskee viallisia mottoreita eli Toyota on valmistanut satojatuhansia autoja viallisella moottorilla. Vika koskee myös Lexuksen LS -mallisia autoja. Ei ole kulunut pitkää aikaa siitä, kun noin 8 miljoonaa Toyota ja Lexus autoa kutsuttiin korjaukseen kaasupoljin- ja jarruongelmien takia. Ystäväni ovat Suomessa olleet minua huomattavasti huolestuneimpia, kun ovat jo muutamaan kertaan kysyneet, koskeeko takaisinvedot minun autoani. Meillä on Lexus RX super hyper hybridi, joka on toistaiseksi saanut olla rauhassa - vielä. Epäilen kuitenkin, että vuoden loppuun mennessä myös RX-mallin autoja kutsutaan korjaukseen.

Paikallinen autonvalmistaja (GM) mainosti talvella, että jälleenmyyjät hyvittävät mistä tahansa Toyota mallista käyvän hinnan vaihdossa uuteen GM:n valmistamaan autoon. Mainos oli vähän kuin olisi kääntänyt puukkoa Toyotan selässä, mutta eipä olisi kannattanut. GM:kin on joutunut kevään aikana vetämään markkinoilta autoja korjattavaksi monen muun valmistajan tapaan. Kaikenmaailman peltilehmiä sitä nykyään rakennetaankin. Autoista yritetään tehdä luksustuotteita ja autonvalmistajat kilpailevat keskenään hionouksien määrillä. Meidänkin autossa on jokin "edestination" eli tietokoneella voi suunnitella matkareittejä, jotka saa siirrettyä langattomasti auton navigaattoriin. Sain sähköpostin, että minun on mahdollista käyttää tätä toiminnallisuutta vuoden ajan veloituksetta, mutta se tulee aktivoida erikseen. Me olemme lähdössä lauantaina lomamatkalle ja päätin soittaa asiakaspalveluun aktivoidakseni palvelun, koska navigaattorimme toiminnallisuus ei ulotu Illinoisin ja Wisconsinin osavaltioihin. Ennen kuin pääsin keskustelemaan kenenkään kanssa jouduin toimimaan automaattiviestin ohjeiden perusteella ja näppäilemään puhelimella moneen kertaan. Keskustelin kolmen eri asiakaspalvelijan kanssa ja kahteen kertaan mainitsemaan automme tiedot (mm. auton valmistenumeron). Joka kerta minut yhdistettiin asiantuntijalle. Viimeisen yhdistämisen jälkeen jäin jonottamaan, mutta en jaksanut roikkua langoilla. Ihmeellistä touhua. Eikö tätäkin ominaisuutta olisi voitu aktivoida autoon heti alun alkaen tehtaalla, vai yritetäänkö asiakkaille tuottaa jotain lisäarvoa jälkikäteen.

Toista se oli ennen. Ei ollut elektroniikkaa ja kaiken maailman hömpötyksiä. Ensi alkuun vain karvanopat ja wunderbaum olivat lisävarusteina, kunnes 80-luvulla tuli ohjaustehostimet ja katalysaattorit. Muistatteko vielä Opelin perässä vihreää Kat-merkintää? Autot tehtiin myös kestämään tai sitten niissä oli vain perävalotakuu, eikä valmistajien tarvinnut vetää autoja markkinoilta korjattavaksi. Mainoksissa ei ehkä luvattu auton kestävän isältä pojalle, kuten Panu-tyttö aikanaan markkinoi tuotteitaan, mutta muutamia vuosia sitten löysin rehellisen automainoksen. Uusin velipojan kanssa vanhempien mökillä saunan ulkovuorauslautoja ja siinä samalla luimme eristeinä käytettyjä sanomalehtiä. Kesällä 1967 mainostettiin Datsunia seuraavasti: "Kun ostat Datsunin kesällä, se kestää monta talveakin." Voiko mainonta enää olla tämän rehellisempää.

Meidän perhe, kuten moni muukin 60- ja 70-luvun perhe, matkasi kuplavolkkarilla. Auto ei ollut mikään tilaihme, mutta se oli sitäkin kestävämpi. Sen konepelti tai katto ei painunut sisään, vaikka katolle kiipesi istumaan. Muistan kylläkin, että auto oli moottorin takia useampaan otteeseen korjattavana. Kuplan jälkeen meidän perhe teki todellisen investoinnin ostamalla venäläisen kulkuneuvon. Sekin oli aikansa kupla vaikka kyseessä oli Lada 1200S. Olin erityisen ylpeä auton takalasin mainostarrasta - "Lujaa Laatua Lada". Autossa ei ollut turhia hionouksia, mutta silti se käynnistyi kertalaakista, vaikka pakkasta oli 30 astetta. Ryyppy vain piti laittaa ensin täysille. Mahtoi moni kuljettajakin ottaa ryypyn ennen kuin meni ratin taakse kovilla pakkasilla. Lämmityslaitteessa olisi ehkä ollut parantamisen varaa, mutta toisaalta en ihmettele, miksi isäni ajoi autoa talvisin karvalakki päässään. Ajokortin saatuani en tosin kehdannut kyydittää tyttöjä. Kerran minun oli kuitenkin pyydettävä tyttö kyytiin, mutta kysyin kohteliaasti etukäteen, että kehtaako tyttö tulla Ladan kyytiin.

Nykyään on talvetkin jo niin lämpimiä, että auton lämmityslaitteella ei ole niin paljon käyttöarvoa, kuin aikaisemmin. Ensimmäinen autoni oli isoisältä peritty Peugeot 305, vm. 1979. Se oli hyvä kesäauto. Talvella lämmityslaite ei ottanut toimiakseen ja samoin käynnistyksen kanssa oli pakkasilla ongelmia, mutta muutoin auto oli oikein hyvä ajettava. Peugeotin laatu ei ole noista ajoista juurikaan parantunut, mutta ajotuntuma on säilynyt hyvänä (nimimerkilllä 406:sen entinen omistaja). Kesällä 1994 tein Outokummun Porin kupariputkitehtaalla diplomityötä ja sain työsuhde-etuna kupariputken. Auton käynnistyksen kanssa alkoi olla kuluneen solenoidin takia myös kesäisin ongelmia. Konepelti auki, kupariputki käynnistysmoottorin kylkeen kiinni ja vasaralla muutama napakka lyönti putken päähän. Tämän jälkeen vain virta-avaimesta moottori käyntiin. Keinot olivat yksinkertaisia. Pitäisiköhän Toyotankin lisätä uusien autojen varusteluetteloon kupariputki, jos autojen käynnistämisen kanssa tulee ongelmia.

Asiaakin minulla olisi kerrottavana... Lähdemme lauantaina reissuun ja blogin kirjoitukset saattavat jäädä vähiin heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Samoin palatessamme su 11.07 alkaa koti-isän aamutkin käydä vähiin. Vielä ehtii kuitenkin tekemään tilauksen, mikäli joku tuttava tarvitsee täältä päin jotain tuiki tarpeellista, mitä Suomesta ei saa kohtuuhintaan. Takuuta en toimituksille tosin myönnä ja autoja en toimita.

Vauhdin hurmaa

Alina kävi ma-ke yliopistolla vapaaehtoisessa matematiikan testissä. Testit kestivät noin tunnin per kerta. Tulosten perusteella suunnitellaan matemaattisia tietokoneohjelmia helpottamaan matematiikan käsitteiden opettamista. Alina joutui myös ääneen kertomaan pohdintojaan videokameran edessä tehdessään tehtäviä. Alinaa ei ehkä muutoin olisi saanut osallistumaan testeihin, mutta testin järjestäjä maksoi osallistumisesta 10 dollaria per päivä eli Alina tienasi yhteensä 30 dollaria. Se on huomattavasti enemmän kuin minun kahden viime viikon palkkani koti-isänä.

Vaimolla on aika kaunis (musta) silmäluomi. Kukaan ei ole juurikaan huomauttanut hänen silmästään, mutta eräs yliopiston työntekijä oli maininnut vaimon olevan väsyneen näköinen. Tämä ei johtunut lainkaan mustasta silmästä, koska samainen henkilö sanoo saman asian usein vaimon nähdessään. Ehkä se on hänen (thaimaalainen) tapansa tervehtiä ja kysyä, mitä kuuluu. Itse näin jo unta, että viranomaiset tulevat kolkuttamaan oven taakse. Unessa olin epäiltynä kotiväkivallasta, joskin en päässyt siihen vaiheeseen, että olisin joutunut selittämään paikallisille viranomaisille tapahtunutta. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä uni loppuun saakka ja viranomaisten reaktiot, kun olisin kertonut heille vaimon lyöneen melalla omaan silmään. Vuoden aikana ei ehkä ole tapahtunut mitään näin huvittavaa tai ollut sen enempää kommelluksia, mutta kerran Alina pudotti ipodin vessanpyttyyn (toimii edelleen) ja Aarno ei pystynyt pidättämään koulubussissa hätäänsä koulusta tullessaan. Ja, minulle ei tietenkään ole tapahtunut mitään...

Tiistain ja keskiviikon olemme saaneet nauttia poikkeuksellisen ihanasta kesäsäästä. Lämpötila on pyörinyt 20-23 asteen välillä ja ilma on ollut puolipilvinen. Sisälläkin on ollut vaihteeksi mukavaa, kun hiki ei valu selkää pitkin. Kävin lasten kanssa läheisessä vesipuistossa tiistaina vaimon ollessa töissä. Pyysin tarkoituksella erästä Alinan ystävää mukaan, jotta Alinan ja Aarnon välillä olisi ollut rauha. Se osoittautuikin oikein hyväksi päätökseksi. Alina ei oikein välittänyt vesiliukumäistä ja Aarno sai Alinan ystävästä seuraa. Lisäksi Aarno ei joutunut kertaakaan Alinan hampaisiin. Meillä oli oikein mukavaa yhdessä. Paikallisittain viileän ilman takia ihmisiä oli vähän ja mihinkään ei joutunut jonottamaan.

Minäkin pääsin kokeilemaan kahden ensimmäisen kuvan taustalla näkyvää keltaista "liukumäkeä". Lapset odottivat lasten uima-altaalla, kun kävin kerran kokemassa vauhdin hurmaa. Mäen korkeusero on noin 28 metriä, josta jyrkimmäin vaiheen pudotus on 20 metriä. Laskunopeus on jopa 40 km/h. Laskukokemus oli mielenkiintoinen. Ennen laskua pulssi oli korkealla ja pelkäsin saavani sydänkohtauksen pelkästä laskun katsomisesta ylätasanteelta. Itse lasku alkoi aika verkkaisesti (selällään). Tuijotin pitkään omia varpaitani, kunnes jalat katosivat yhtäkkiä näkyvistä. Edessä näkyi Monongahela-joki ja tuntui kuin olisin ollut putoamassa jokeen. Vauhti kiihtyi ja luulin sinkoutuvani mäestä herran huomaan. Luin kaikki mahdolliset rukoukset, joskin montaa en muistanut. Silmät painuivat umpeen, kun poskipäät hipoivat silmäkarvoja. Ilmeeni olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen. Vesipuiston kannattaisi ehkä asentaa kamera laskijoiden kuvaamiseksi. Valokuvat myisivät kuin häkää. Toivoin vain selviäni hengissä ja vauhdin hidastumista. Vaikka kyseessä oli ajallisesti lyhyt lasku, se tuntui yhdestä elämäni pisimmistä. Joka tapauksessa "maalissa" olin yhtä vauhdikasta kokemusta rikkaampi, vaikka koti-isänäkin vauhtia on ollut ihan riittämiin.

Kuivaa

Juhannus on ollut kuiva sekä ilmojen että nautittujen alkoholijuomien osalta. Koko viikonlopun olemme saaneet nauttia helteisistä säistä. Sunnuntaina lämpöä oli parhaimillaan 34 astetta. Vaikka muutoin onkin ollut kuivaa, niin sisällä hiki valuu selkää pitkin tekemättä mitään ja pöksyt ovat märät pelkästä istumisesta. (Meillä ei siis ole huoneistossa koneellista ilmastointia.) Olen kova poika hikoilemaan, mutta harvemmin ruokailessa takamus on kastunut, mutta minkäs teet, kun hiki valuu selkää pitkin housuihin. Olisin mielummin viettänyt Juhannuksen mökkeillen Suomessa, mutta ehkä sitten ensi vuonna.

Kotona oleminen on käynyt kirjaimellisesti voimille. Helteiset ilmat ja yhteistyökyvyttömät lapset (Alina ja Aarno) ovat vieneet viimeisetkin voimavarat. Kulunut viikko sujui Antonin kanssa hyvin, kun vanhemmat sisarukset olivat päivät karaten kesäleirillä. Hain Alinan ja Aarnon sekä tiistaina ja keskiviikkona, mutta molemmilla kerroilla hermoni olivat koetuksella. Tiistaina Alina jaksoi kotiin saakka, kunnes aloitti räyhäämisen. Keskiviikona Alina haukkui minut pystyyn jo leirin sisätiloissa. (painokelvotonta tekstiä). Minä tulin Alinan mielestä liian aikaisin hakemaan heidät. Pienen ajan jälkeen karateohjaajatkin joutuivat jo patistamaan Alinaa lähtemään. Rehellisesti sanottuna Alina on aika vaikea tapaus. En edes uskalla vielä kuvitella, minkälaista arki tulee olemaan hänen saavuttaessa murrosiän. Onneksi en ole enää tuolloin koti-isänä. Toivottavasti Alina alkaisi itse pian ymmärtämään oman etunsa ja miten toisia ihmisiä (mm. perheenjäseniä) tulee kohdella. Keskustelutaitoja olisi hyvä myös opetella, mutta kait sitä on vain itse katsottava peiliin. Kasvatuskeinot ovat kuitenkin vähissä, mutta toivoa on niin kauan kuin on elämää.

Alinalle ja Aarnolle on aivan turha ehdottaa mitään. Heiltä saa aina kieltävän vastauksen ellei kyse ole jostain herkuttelusta. Mä olen ollut helisemässä, kun en ole päässyt vesistön äärelle. Helteisinä ilmoina tekisi mieli pulahtaa mereen tai järveen, mutta valitettavasti sellaisia ei ole tarjolla ihan lähettyvillä. Joki virtaa kahden kilometrin päässä, mutta sitä ei voi kutsua vesistöksi. Samoin joitain "paskalampia" on lähellä, joten virkistäytymisestä ei voi puhua. Meidän piti lähteä Erie-järvelle viikonlopuksi ja olin jo varaamassa hotelliyötä, kun Aarno sai kutsun naapuri-Henrin luokse yökylään. Vaimo haluaa myös ottaa viikonloput rauhassa työviikon jälkeen ja pysytellä kotosalla. Minä olen kotona 24/7, joten vähemmästäkin alkaa takki olla tyhjä. Sain kuitenkin perheen liikkeelle lauantaiaamuna. Aarno tosin uhkaili ja huusi, että hän ei lähde minnekään ja minä aloin jo pakkaamaan tavaroitani omaa retkeä varten. Aarno muutti mielensä, mutta vastaavasti Alina heittäytyi hankalaksi. Annoin hänelle vaihtoehdon jäädä kotiin 8 tunniksi lukkojen taakse tai lähteä meidän muiden mukana järvelle uimaan ja melomaan. Alina suostui viimein lähtemään matkaan, kun pakkasimme tavaroita ja teimme lähtöä.

Suunnistimme Arthur-järvelle (1305 hehtaaria), joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Morainen kansallispuistossa. Alueella on ollut aikanaan suo ja pieni joki, mutta alue ei ollut suosiollinen maanviljelykseen. 1800-luvulla alueelta louhittiin liuskekiveä ja kivihiiltä (avolouhos). Siellä oli runsaasti myös kaasuesiintymiä. 1900-luvun alkupuoliskolla alue autioitui ja vuonna 1970 alue saatiin tekojärvineen valmiiksi virkistyskäyttöön. Kyseessä on siis padotettu järvi. Paikalle päästyämme söimme eväät ja menimme rannalle uimaan. Alina tosin ei halunnut uimaan, vaan aloitti valittamisen: "Mä haluan kotiin. Milloin lähdetään?" Pojat joka tapauksessa nauttivat uimisesta, jonka jälkeen menimme vielä melomaan lasten vastuksesta huolimatta. Aarno oli huolissaan, ettei ehtisi Henrille yökylään, mutta olimme kuitenkin jo hyvissä ajoin kotona (klo 16:00).

Vuokrasimme yhden kahden istuttavan kajaakin ja yhden kantootin. Alkuväittelyiden jälkeen Alina ja Aarno päätyivät sama kajakin kyytiin. Alina istui edessä ja Aarno takana. Ensimmäiset kymmenen metriä sujuivat hyvin. Sitten Alina alkoi haukkumaan Aarnoa paska-aivoksi, kun hän ei osannut meloa heti ensimmäisellä yrittämällään. Aarno ruiski vettä Alinan päälle ja Alina vastaavasti hakkasi melalla Aarnon melaa. Vuoron perään he kantelivat meille, mitä toinen oli tehnyt tai sanonut. Sanoin, että vain yhteistyöllä ja toista neuvomalla he pääsevät eteenpäin. Minusta tuntui samalta kuin olisin työntänyt norsua ulko-ovesta sisään (tai sovittanut liian suurta ATK-pöytää auton sivuovesta sisään). Mielessä kävi kiristää omaa tahtia, jättää heidät melomaan keskenään ja tulla parin tunnin päästä katsomaan tilannetta. Ainakin he olisivat olleet pakon edessä sovun löytämiseksi tai sitten jompi kumpi olisi ollut pian veden varassa. Päädyimme kuitenkin laittamaan heidät erilleen. Melontaretken huipennus oli siinä, kun vaimo löi melalla omaan silmäänsä. No, minä pääsin tänäkin Juhannuksena veden äärelle - ainakin hetkeksi. Tosin tällä kertaa inisivien itikoiden sijaan oli kaksi vikisevää lasta ja vaimo sai mustan silmän.

Kuunteleminen

Minulta jäi viime blogissani mainitsematta, että vaimon esimies ja hänen puolisonsa olivat viihtyneet erinoimaisesti appivanhempien täysihoitolassa 8 päivää. Sanojensa mukaan heidät oli hemmoteltu pilalle appivanhempien huolenpidossa. Kiitos vain kovasti appivanhemmille! Mukava juttu, kun meitäkin odotti tänne tultuamme ensimmäisenä yönä pedatut pedit ja jääkaapissa ruokaa. Lisäksi huoneistomme oli osittain kalustettu. Appiukko oli vielä kaiken lisäksi ostanut vierailleen kuksan matkamuistoksi.

Yleissivistyksessäni olisi toivomisen varaa, mutta minkäs juurilleen voi (Rauman poikia). Vaimo joka tapauksessa kysyi minulta: "Tiedätkö, mikä on kuksia." Ajattelin, että olipas tyhmä kysymys. Kyllähän sen nyt jokainen aikamies - miksei myös nuorempi - tietää. Vaimo tosin korjasi kysymyksensä vastattuani, että hän tarkoittikin kuksaa ja väitti minun kuulleen väärin. Minun kuulossani ei ole mitään vikaa, vaikka isäni saikin hiljaittain kuulolaitteen. Vai, olisiko kuulossa sittenkin jotain perinnöllisyyttä, kun ajattelen omia lapsiani. Isoisältä lapsenlapsille; toisin sanoen yksi sukupolvi olisi jäänyt välistä. Kaikesta huolimatta minulla on erinomaiset geenit kuuntelemisen suhteen. Kysykää vaikka vaimoltani!

Alinan ja Aarnon voisi kuitenkin varmuuden vuoksi käyttää korvalääkärillä. Joudun toistamaan saman pyynnön Alinalle useasti. Vastaanotin ei tunnu millään reagoivan viestiini. Onko viestissäni vika? Pitäisikö minun säätää lähetystä voimakkaammalle ja vielä havainnollistaa viesti käsimerkein, kuten Erkki Nysten teki aikoinaan sääennusteiden osalta. Hymy pois kasvoilta. Ensi kerralla kerron vakavailmeisen viestini kosketusetäisyydeltä ja tuijotan suoraan silmiin.

Aarno ja Alina ovat alkaneet puhumaan minulle viime aikoina englantia. Minä en saa millään säädettyä omaa vastaanotintani samalle taajuudelle, että ymmärtäisin heidän sanomaansa. Minun kielitaidossani (ja kuuntelemisessa) ei ole mitään vikaa. En ainakaan tunnusta. Väittäisin, että lapset puhuvat englantia paikallisella murteella. Se on vähän sama asia, kuin joku suomen kielen opiskelija kuuntelisi raumalaisten puhetta Rauman torilla. Lopputulos on kuitenkin se, että Pittsburghin murre on aivan kamala, kun minä en saa puheesta selvää. Lasten koulu oli ihan hyvä, mutta olisivat saaneet opettaa meidän lapsille kirjakieltä! Lapset eivät siis ymmärrä minua ja minä en lapsia, mutta muuten meillä synkkaa tosi hyvin. Onneksi vaimo sentään väittää vielä ymmärtävänsä minua, joskin tuli joskus kommentoineeksi, että voisin puhua enemmän. Kaikilla ihmisillä ei vain ole puhumisen lahjoja. Niitä ei ole epävirallisten tutkimusten mukaan löytynyt lainkaan raumalaisten geeneistä.

Hodari

Kuluneella viikolla on ollut kaikenlaisia tapahtumia ja ehkä niistä riittää jotain kirjoitettavaakin. Minä tulen laskeneeksi toisinaan jäljellä olevia päiviä. Ei se, etten muka viihtyisi koti-isänä, mutta jotenkin paluu Suomeen konkretisoituu paremmin "aamukamman" avulla. Päivät ja viikot ovat vierähtäneet nopeasti. Jäljellä on 41 aamua (sunnuntaina 20.6), mutta lopusta ajasta on vain nautittava mahdollisimman paljon. Tiedän istuvani pian lentokoneessa lasten kanssa matkalla Suomeen ja ajattelevani, että se vuosi oli sitten siinä.

Kävin Alinan ja Aarnon kanssa elokuvissa katsomassa uutta Karate Kid -elokuvaa. Se oli hyvää katsottavaa, mutta ei vedä ihan vertoja alkuperäiselle elokuvalle. Toisaalta itse olin tuolloin teini-iässä ja elokuvaa tuli katsottua aivan eri lähtökohdista. Alina ja Aarno pitivät elokuvasta, eikä ehkä vähiten oman harrastuksensa takia. Maanantaina heillä alkaa karatekerhon kesäleiri. Kyse on päiväleiristä viitenä päivänä (klo 08:30-16:30). Päivän ohjelmassa on kaksi tuntia karatea ja opetellaan käytöstapoja, sosiaalista kanssakäymistä sekä pienen puheen pitämistä. Täällä opetetaan lapsille esiintymistä ja esittämistä enemmän kuin Suomessa - ainakin minun mielestäni. Esiintyminen on luontevampaa ja lapset oppivat varhaisessa vaiheessa hallitsemaan esiintymisjännityksensä. Toki puhun vain oman kokemukseni kautta, mutta aistin omien lasten esiintymisvarmuuden kasvaneen täällä ollessa huomattavasti. Toivoisin Alinan oppivan leirillä myös kunniotusta muita ihmisiä ja erityisesti pikkuveljiään kohtaan. Alina ei tahdo kuunnella ja totella meitä vanhempia, vaan jatkaa usein pikkuveljien ärsyttämistä pyynnöistä huolimatta.

Torstai oli ensimmäinen kesälomapäivä ja vein lapset eläintarhaan. Tällä kertaa leijona ja tiikeri eivät lymyilleet piillossa. Lisäksi näimme karhun ruokintaa ja ensimmäistä kertaa jääkarhun uimassa. Pingviinit ovat kuitenkin olleet joka kerta kaikkein suosituimpia ja niin tälläkin kertaa. Minä pidin kuitenkin eniten jääkarhun uinnista ja sukeltamisesta. Jääkarhujen "uima-altaan" läpi kulkee tunneli ja näky oli vaikuttava.

Perjantaina teimme retken pienelle järvelle yhdessä Aarnon luokkakaverin perheen kanssa (emäntien ollessa töissä), jolla on Alinaa vuotta nuorempi isosisko ja Antonia vuotta vanhempi pikkuveli. Jokaisella lapsella oli lähes saman ikäistä seuraa. Vuokrasimme kaksi kolmen hengen kanoottia ja yhden kahden hengen kajaakin. Tytöt melosivat kajakilla lähes yhtä tahtia. Minä olin toisella kanootilla nuorempien poikien kanssa. Aarno oli toisessa kanootissa luokkakaverinsa ja tämän isän kanssa. Minä olen ollut tuskissani 30 asteen päivälämpötilojen kanssa ja ostin maanantaina kaksi hihatonta paitaa oloani helpottaakseni. Olo toki helpottui väliaikaisesti, mutta melontaretkelle en ehtinyt laittaa aurinkorasvaa olkapäilleni. Sekä lauantain että sunnuntain olen saanut kärsiä palaneista olkapäistä ja nukkuminen on ollut entistä haasteellisempaa arkojen olkapäiden takia. Valkoisesta miehestä tuli tunnissa "punaniska".

Melonnan jälkeen menimme uimarannalle, mutta vesi oli niin ruskeaa, että minun ei tehnyt siinä mieli juurikaan uida. Veden väri ei haitannut lapsia lainkaan ja heillä oli keskenään hauskaa. Uimarannalla muistin laittaa meille kaikille aurinkorasvaa, mutta olkapääni eivät olleet enää pelastettavissa.

Lauantaina oli vuorossa skandinaavisen järjestön juhannusjuhlat. Meitä oli paikalla yhteensä 30-40 juhlijaa. Suomalaiset olivat hyvin edustettuina, koska meidän perheen lisäksi vaimon yliopistolta oli kolme suomalaista jatko-opiskelijaa ja kahdella oli lisäksi puolisot mukana. Juhannusjuhlat muistuttivat ikärakenteen puolesta eläkeläisjuhlia, joten meidän suomalaisten saapuessa paikalle keski-ikä laski arviolta 20 vuodella. Lapsemme eivät juurikaan viihtyneet ja ilmoittivat toistuvasti haluavansa lähteä kotiin. Jokainen juhlavieras toi tullessaan jotain tarjottavaa. Pöydän antimet olivat runsaita ja ruoka hyvää. Juhlapaikalla oli onneksi katos, koska ruokailun jälkeen alueen yli pyyhkäisi ukkoskuuro. Tuuli tosin puhalsi vettä myös katoksen sisään. Sellainenkin ihme tapahtui, että meidän perheestä saatiin otettua perhepotretti. Oikein juhannussalon edessä. Paikalla piti olla myös juhannuskokko, mutta ukkoskuuron takia kokko jäi polttamatta. Tunnelma myös vähän latistui ja ihmiset alkoivat lähteä sateen tauottua koteihinsa.

Sunnuntai aamupäivällä kävimme Mellon Park:ssa piknikillä ja samalla kuuntelemassa sinfoniaorkesterin soittamaa musiikkia. Kotoa oli hyvä päästä pois "viilentävään" ulkoilmaan. Tuuli puhalsi lepposasti ja se sai tuntumaan ilman viileämmältä. Minä en tosin viihtynyt palaneiden olkapäiden takia auringossa, joten vietin mielummin aikaa puun varjossa istuen. Lapset jaksoivat joka tapauksessa leikkiä nurmikolla ja ihme kyllä kysyivät, että millon tullaan uudestaan.

Suomessa teimme usein veneretkiä ja kävimme ostamassa jäätelöä. Täällä ei ole venettä ja jäätelökin tulee ostettua kaupasta pakkaseen. Olen tullut aikaisemmin kertoneeksi naapurissa asuvasta Henri-pojasta, jonka kanssa Aarno on leikkinyt useaan otteeseen. Henrin isä vei minut ja Aarnon sunnuntai iltapäivästä hodarille ja jäätelölle. Autollakin toki olisi päässyt paikanpäälle, mutta aikaa olisi mennyt huomattavasti enemmän. Niinpä menimme lentokoneella. Matkasimme neljäpaikkaisella potkurikoneella n. 130 kilometrin päähän syömään hodarit ja jäätelöt. Kyse ei ole ihan mistä tahansa hodarikioskista, vaan siellä myydän "footlong" hodareita. Ne eivät olleet ihan 30 senttisiä, mutta pitkiä kuitenkin ja ennen kaikkea äärimmäisen herkullisia. Kyse on hyvin pienestä paikkakunnasta, jossa on kuitenkin lentokenttä. Paikka on kuitenkin niin kuuluisa näistä hodareista, että monet ilmailuharrastajat tulevat paikalle lentokoneella. Lentokentältä on vain 500 metrin kävelymatka ja jäätelökioskikin on sopivasti vieressä. Asia tuntuu äärimmäisen huvittavalta, mutta kaukaisin lentoharrastaja on kuulemma tullut Floridasta saakka ostamaan "footlong" hodarin. Paikka oli ainakin suosittu, koska meitä ennen jonossa oli arviolta kymmenen muuta asiakasta. Kaikki eivät kuitenkaan olleet saapuneet paikalle lentokoneilla, vaan paikka on ihan maantien varrella.