Vauhdin hurmaa

Alina kävi ma-ke yliopistolla vapaaehtoisessa matematiikan testissä. Testit kestivät noin tunnin per kerta. Tulosten perusteella suunnitellaan matemaattisia tietokoneohjelmia helpottamaan matematiikan käsitteiden opettamista. Alina joutui myös ääneen kertomaan pohdintojaan videokameran edessä tehdessään tehtäviä. Alinaa ei ehkä muutoin olisi saanut osallistumaan testeihin, mutta testin järjestäjä maksoi osallistumisesta 10 dollaria per päivä eli Alina tienasi yhteensä 30 dollaria. Se on huomattavasti enemmän kuin minun kahden viime viikon palkkani koti-isänä.

Vaimolla on aika kaunis (musta) silmäluomi. Kukaan ei ole juurikaan huomauttanut hänen silmästään, mutta eräs yliopiston työntekijä oli maininnut vaimon olevan väsyneen näköinen. Tämä ei johtunut lainkaan mustasta silmästä, koska samainen henkilö sanoo saman asian usein vaimon nähdessään. Ehkä se on hänen (thaimaalainen) tapansa tervehtiä ja kysyä, mitä kuuluu. Itse näin jo unta, että viranomaiset tulevat kolkuttamaan oven taakse. Unessa olin epäiltynä kotiväkivallasta, joskin en päässyt siihen vaiheeseen, että olisin joutunut selittämään paikallisille viranomaisille tapahtunutta. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä uni loppuun saakka ja viranomaisten reaktiot, kun olisin kertonut heille vaimon lyöneen melalla omaan silmään. Vuoden aikana ei ehkä ole tapahtunut mitään näin huvittavaa tai ollut sen enempää kommelluksia, mutta kerran Alina pudotti ipodin vessanpyttyyn (toimii edelleen) ja Aarno ei pystynyt pidättämään koulubussissa hätäänsä koulusta tullessaan. Ja, minulle ei tietenkään ole tapahtunut mitään...

Tiistain ja keskiviikon olemme saaneet nauttia poikkeuksellisen ihanasta kesäsäästä. Lämpötila on pyörinyt 20-23 asteen välillä ja ilma on ollut puolipilvinen. Sisälläkin on ollut vaihteeksi mukavaa, kun hiki ei valu selkää pitkin. Kävin lasten kanssa läheisessä vesipuistossa tiistaina vaimon ollessa töissä. Pyysin tarkoituksella erästä Alinan ystävää mukaan, jotta Alinan ja Aarnon välillä olisi ollut rauha. Se osoittautuikin oikein hyväksi päätökseksi. Alina ei oikein välittänyt vesiliukumäistä ja Aarno sai Alinan ystävästä seuraa. Lisäksi Aarno ei joutunut kertaakaan Alinan hampaisiin. Meillä oli oikein mukavaa yhdessä. Paikallisittain viileän ilman takia ihmisiä oli vähän ja mihinkään ei joutunut jonottamaan.

Minäkin pääsin kokeilemaan kahden ensimmäisen kuvan taustalla näkyvää keltaista "liukumäkeä". Lapset odottivat lasten uima-altaalla, kun kävin kerran kokemassa vauhdin hurmaa. Mäen korkeusero on noin 28 metriä, josta jyrkimmäin vaiheen pudotus on 20 metriä. Laskunopeus on jopa 40 km/h. Laskukokemus oli mielenkiintoinen. Ennen laskua pulssi oli korkealla ja pelkäsin saavani sydänkohtauksen pelkästä laskun katsomisesta ylätasanteelta. Itse lasku alkoi aika verkkaisesti (selällään). Tuijotin pitkään omia varpaitani, kunnes jalat katosivat yhtäkkiä näkyvistä. Edessä näkyi Monongahela-joki ja tuntui kuin olisin ollut putoamassa jokeen. Vauhti kiihtyi ja luulin sinkoutuvani mäestä herran huomaan. Luin kaikki mahdolliset rukoukset, joskin montaa en muistanut. Silmät painuivat umpeen, kun poskipäät hipoivat silmäkarvoja. Ilmeeni olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen. Vesipuiston kannattaisi ehkä asentaa kamera laskijoiden kuvaamiseksi. Valokuvat myisivät kuin häkää. Toivoin vain selviäni hengissä ja vauhdin hidastumista. Vaikka kyseessä oli ajallisesti lyhyt lasku, se tuntui yhdestä elämäni pisimmistä. Joka tapauksessa "maalissa" olin yhtä vauhdikasta kokemusta rikkaampi, vaikka koti-isänäkin vauhtia on ollut ihan riittämiin.

Kuivaa

Juhannus on ollut kuiva sekä ilmojen että nautittujen alkoholijuomien osalta. Koko viikonlopun olemme saaneet nauttia helteisistä säistä. Sunnuntaina lämpöä oli parhaimillaan 34 astetta. Vaikka muutoin onkin ollut kuivaa, niin sisällä hiki valuu selkää pitkin tekemättä mitään ja pöksyt ovat märät pelkästä istumisesta. (Meillä ei siis ole huoneistossa koneellista ilmastointia.) Olen kova poika hikoilemaan, mutta harvemmin ruokailessa takamus on kastunut, mutta minkäs teet, kun hiki valuu selkää pitkin housuihin. Olisin mielummin viettänyt Juhannuksen mökkeillen Suomessa, mutta ehkä sitten ensi vuonna.

Kotona oleminen on käynyt kirjaimellisesti voimille. Helteiset ilmat ja yhteistyökyvyttömät lapset (Alina ja Aarno) ovat vieneet viimeisetkin voimavarat. Kulunut viikko sujui Antonin kanssa hyvin, kun vanhemmat sisarukset olivat päivät karaten kesäleirillä. Hain Alinan ja Aarnon sekä tiistaina ja keskiviikkona, mutta molemmilla kerroilla hermoni olivat koetuksella. Tiistaina Alina jaksoi kotiin saakka, kunnes aloitti räyhäämisen. Keskiviikona Alina haukkui minut pystyyn jo leirin sisätiloissa. (painokelvotonta tekstiä). Minä tulin Alinan mielestä liian aikaisin hakemaan heidät. Pienen ajan jälkeen karateohjaajatkin joutuivat jo patistamaan Alinaa lähtemään. Rehellisesti sanottuna Alina on aika vaikea tapaus. En edes uskalla vielä kuvitella, minkälaista arki tulee olemaan hänen saavuttaessa murrosiän. Onneksi en ole enää tuolloin koti-isänä. Toivottavasti Alina alkaisi itse pian ymmärtämään oman etunsa ja miten toisia ihmisiä (mm. perheenjäseniä) tulee kohdella. Keskustelutaitoja olisi hyvä myös opetella, mutta kait sitä on vain itse katsottava peiliin. Kasvatuskeinot ovat kuitenkin vähissä, mutta toivoa on niin kauan kuin on elämää.

Alinalle ja Aarnolle on aivan turha ehdottaa mitään. Heiltä saa aina kieltävän vastauksen ellei kyse ole jostain herkuttelusta. Mä olen ollut helisemässä, kun en ole päässyt vesistön äärelle. Helteisinä ilmoina tekisi mieli pulahtaa mereen tai järveen, mutta valitettavasti sellaisia ei ole tarjolla ihan lähettyvillä. Joki virtaa kahden kilometrin päässä, mutta sitä ei voi kutsua vesistöksi. Samoin joitain "paskalampia" on lähellä, joten virkistäytymisestä ei voi puhua. Meidän piti lähteä Erie-järvelle viikonlopuksi ja olin jo varaamassa hotelliyötä, kun Aarno sai kutsun naapuri-Henrin luokse yökylään. Vaimo haluaa myös ottaa viikonloput rauhassa työviikon jälkeen ja pysytellä kotosalla. Minä olen kotona 24/7, joten vähemmästäkin alkaa takki olla tyhjä. Sain kuitenkin perheen liikkeelle lauantaiaamuna. Aarno tosin uhkaili ja huusi, että hän ei lähde minnekään ja minä aloin jo pakkaamaan tavaroitani omaa retkeä varten. Aarno muutti mielensä, mutta vastaavasti Alina heittäytyi hankalaksi. Annoin hänelle vaihtoehdon jäädä kotiin 8 tunniksi lukkojen taakse tai lähteä meidän muiden mukana järvelle uimaan ja melomaan. Alina suostui viimein lähtemään matkaan, kun pakkasimme tavaroita ja teimme lähtöä.

Suunnistimme Arthur-järvelle (1305 hehtaaria), joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Morainen kansallispuistossa. Alueella on ollut aikanaan suo ja pieni joki, mutta alue ei ollut suosiollinen maanviljelykseen. 1800-luvulla alueelta louhittiin liuskekiveä ja kivihiiltä (avolouhos). Siellä oli runsaasti myös kaasuesiintymiä. 1900-luvun alkupuoliskolla alue autioitui ja vuonna 1970 alue saatiin tekojärvineen valmiiksi virkistyskäyttöön. Kyseessä on siis padotettu järvi. Paikalle päästyämme söimme eväät ja menimme rannalle uimaan. Alina tosin ei halunnut uimaan, vaan aloitti valittamisen: "Mä haluan kotiin. Milloin lähdetään?" Pojat joka tapauksessa nauttivat uimisesta, jonka jälkeen menimme vielä melomaan lasten vastuksesta huolimatta. Aarno oli huolissaan, ettei ehtisi Henrille yökylään, mutta olimme kuitenkin jo hyvissä ajoin kotona (klo 16:00).

Vuokrasimme yhden kahden istuttavan kajaakin ja yhden kantootin. Alkuväittelyiden jälkeen Alina ja Aarno päätyivät sama kajakin kyytiin. Alina istui edessä ja Aarno takana. Ensimmäiset kymmenen metriä sujuivat hyvin. Sitten Alina alkoi haukkumaan Aarnoa paska-aivoksi, kun hän ei osannut meloa heti ensimmäisellä yrittämällään. Aarno ruiski vettä Alinan päälle ja Alina vastaavasti hakkasi melalla Aarnon melaa. Vuoron perään he kantelivat meille, mitä toinen oli tehnyt tai sanonut. Sanoin, että vain yhteistyöllä ja toista neuvomalla he pääsevät eteenpäin. Minusta tuntui samalta kuin olisin työntänyt norsua ulko-ovesta sisään (tai sovittanut liian suurta ATK-pöytää auton sivuovesta sisään). Mielessä kävi kiristää omaa tahtia, jättää heidät melomaan keskenään ja tulla parin tunnin päästä katsomaan tilannetta. Ainakin he olisivat olleet pakon edessä sovun löytämiseksi tai sitten jompi kumpi olisi ollut pian veden varassa. Päädyimme kuitenkin laittamaan heidät erilleen. Melontaretken huipennus oli siinä, kun vaimo löi melalla omaan silmäänsä. No, minä pääsin tänäkin Juhannuksena veden äärelle - ainakin hetkeksi. Tosin tällä kertaa inisivien itikoiden sijaan oli kaksi vikisevää lasta ja vaimo sai mustan silmän.

Kuunteleminen

Minulta jäi viime blogissani mainitsematta, että vaimon esimies ja hänen puolisonsa olivat viihtyneet erinoimaisesti appivanhempien täysihoitolassa 8 päivää. Sanojensa mukaan heidät oli hemmoteltu pilalle appivanhempien huolenpidossa. Kiitos vain kovasti appivanhemmille! Mukava juttu, kun meitäkin odotti tänne tultuamme ensimmäisenä yönä pedatut pedit ja jääkaapissa ruokaa. Lisäksi huoneistomme oli osittain kalustettu. Appiukko oli vielä kaiken lisäksi ostanut vierailleen kuksan matkamuistoksi.

Yleissivistyksessäni olisi toivomisen varaa, mutta minkäs juurilleen voi (Rauman poikia). Vaimo joka tapauksessa kysyi minulta: "Tiedätkö, mikä on kuksia." Ajattelin, että olipas tyhmä kysymys. Kyllähän sen nyt jokainen aikamies - miksei myös nuorempi - tietää. Vaimo tosin korjasi kysymyksensä vastattuani, että hän tarkoittikin kuksaa ja väitti minun kuulleen väärin. Minun kuulossani ei ole mitään vikaa, vaikka isäni saikin hiljaittain kuulolaitteen. Vai, olisiko kuulossa sittenkin jotain perinnöllisyyttä, kun ajattelen omia lapsiani. Isoisältä lapsenlapsille; toisin sanoen yksi sukupolvi olisi jäänyt välistä. Kaikesta huolimatta minulla on erinomaiset geenit kuuntelemisen suhteen. Kysykää vaikka vaimoltani!

Alinan ja Aarnon voisi kuitenkin varmuuden vuoksi käyttää korvalääkärillä. Joudun toistamaan saman pyynnön Alinalle useasti. Vastaanotin ei tunnu millään reagoivan viestiini. Onko viestissäni vika? Pitäisikö minun säätää lähetystä voimakkaammalle ja vielä havainnollistaa viesti käsimerkein, kuten Erkki Nysten teki aikoinaan sääennusteiden osalta. Hymy pois kasvoilta. Ensi kerralla kerron vakavailmeisen viestini kosketusetäisyydeltä ja tuijotan suoraan silmiin.

Aarno ja Alina ovat alkaneet puhumaan minulle viime aikoina englantia. Minä en saa millään säädettyä omaa vastaanotintani samalle taajuudelle, että ymmärtäisin heidän sanomaansa. Minun kielitaidossani (ja kuuntelemisessa) ei ole mitään vikaa. En ainakaan tunnusta. Väittäisin, että lapset puhuvat englantia paikallisella murteella. Se on vähän sama asia, kuin joku suomen kielen opiskelija kuuntelisi raumalaisten puhetta Rauman torilla. Lopputulos on kuitenkin se, että Pittsburghin murre on aivan kamala, kun minä en saa puheesta selvää. Lasten koulu oli ihan hyvä, mutta olisivat saaneet opettaa meidän lapsille kirjakieltä! Lapset eivät siis ymmärrä minua ja minä en lapsia, mutta muuten meillä synkkaa tosi hyvin. Onneksi vaimo sentään väittää vielä ymmärtävänsä minua, joskin tuli joskus kommentoineeksi, että voisin puhua enemmän. Kaikilla ihmisillä ei vain ole puhumisen lahjoja. Niitä ei ole epävirallisten tutkimusten mukaan löytynyt lainkaan raumalaisten geeneistä.

Hodari

Kuluneella viikolla on ollut kaikenlaisia tapahtumia ja ehkä niistä riittää jotain kirjoitettavaakin. Minä tulen laskeneeksi toisinaan jäljellä olevia päiviä. Ei se, etten muka viihtyisi koti-isänä, mutta jotenkin paluu Suomeen konkretisoituu paremmin "aamukamman" avulla. Päivät ja viikot ovat vierähtäneet nopeasti. Jäljellä on 41 aamua (sunnuntaina 20.6), mutta lopusta ajasta on vain nautittava mahdollisimman paljon. Tiedän istuvani pian lentokoneessa lasten kanssa matkalla Suomeen ja ajattelevani, että se vuosi oli sitten siinä.

Kävin Alinan ja Aarnon kanssa elokuvissa katsomassa uutta Karate Kid -elokuvaa. Se oli hyvää katsottavaa, mutta ei vedä ihan vertoja alkuperäiselle elokuvalle. Toisaalta itse olin tuolloin teini-iässä ja elokuvaa tuli katsottua aivan eri lähtökohdista. Alina ja Aarno pitivät elokuvasta, eikä ehkä vähiten oman harrastuksensa takia. Maanantaina heillä alkaa karatekerhon kesäleiri. Kyse on päiväleiristä viitenä päivänä (klo 08:30-16:30). Päivän ohjelmassa on kaksi tuntia karatea ja opetellaan käytöstapoja, sosiaalista kanssakäymistä sekä pienen puheen pitämistä. Täällä opetetaan lapsille esiintymistä ja esittämistä enemmän kuin Suomessa - ainakin minun mielestäni. Esiintyminen on luontevampaa ja lapset oppivat varhaisessa vaiheessa hallitsemaan esiintymisjännityksensä. Toki puhun vain oman kokemukseni kautta, mutta aistin omien lasten esiintymisvarmuuden kasvaneen täällä ollessa huomattavasti. Toivoisin Alinan oppivan leirillä myös kunniotusta muita ihmisiä ja erityisesti pikkuveljiään kohtaan. Alina ei tahdo kuunnella ja totella meitä vanhempia, vaan jatkaa usein pikkuveljien ärsyttämistä pyynnöistä huolimatta.

Torstai oli ensimmäinen kesälomapäivä ja vein lapset eläintarhaan. Tällä kertaa leijona ja tiikeri eivät lymyilleet piillossa. Lisäksi näimme karhun ruokintaa ja ensimmäistä kertaa jääkarhun uimassa. Pingviinit ovat kuitenkin olleet joka kerta kaikkein suosituimpia ja niin tälläkin kertaa. Minä pidin kuitenkin eniten jääkarhun uinnista ja sukeltamisesta. Jääkarhujen "uima-altaan" läpi kulkee tunneli ja näky oli vaikuttava.

Perjantaina teimme retken pienelle järvelle yhdessä Aarnon luokkakaverin perheen kanssa (emäntien ollessa töissä), jolla on Alinaa vuotta nuorempi isosisko ja Antonia vuotta vanhempi pikkuveli. Jokaisella lapsella oli lähes saman ikäistä seuraa. Vuokrasimme kaksi kolmen hengen kanoottia ja yhden kahden hengen kajaakin. Tytöt melosivat kajakilla lähes yhtä tahtia. Minä olin toisella kanootilla nuorempien poikien kanssa. Aarno oli toisessa kanootissa luokkakaverinsa ja tämän isän kanssa. Minä olen ollut tuskissani 30 asteen päivälämpötilojen kanssa ja ostin maanantaina kaksi hihatonta paitaa oloani helpottaakseni. Olo toki helpottui väliaikaisesti, mutta melontaretkelle en ehtinyt laittaa aurinkorasvaa olkapäilleni. Sekä lauantain että sunnuntain olen saanut kärsiä palaneista olkapäistä ja nukkuminen on ollut entistä haasteellisempaa arkojen olkapäiden takia. Valkoisesta miehestä tuli tunnissa "punaniska".

Melonnan jälkeen menimme uimarannalle, mutta vesi oli niin ruskeaa, että minun ei tehnyt siinä mieli juurikaan uida. Veden väri ei haitannut lapsia lainkaan ja heillä oli keskenään hauskaa. Uimarannalla muistin laittaa meille kaikille aurinkorasvaa, mutta olkapääni eivät olleet enää pelastettavissa.

Lauantaina oli vuorossa skandinaavisen järjestön juhannusjuhlat. Meitä oli paikalla yhteensä 30-40 juhlijaa. Suomalaiset olivat hyvin edustettuina, koska meidän perheen lisäksi vaimon yliopistolta oli kolme suomalaista jatko-opiskelijaa ja kahdella oli lisäksi puolisot mukana. Juhannusjuhlat muistuttivat ikärakenteen puolesta eläkeläisjuhlia, joten meidän suomalaisten saapuessa paikalle keski-ikä laski arviolta 20 vuodella. Lapsemme eivät juurikaan viihtyneet ja ilmoittivat toistuvasti haluavansa lähteä kotiin. Jokainen juhlavieras toi tullessaan jotain tarjottavaa. Pöydän antimet olivat runsaita ja ruoka hyvää. Juhlapaikalla oli onneksi katos, koska ruokailun jälkeen alueen yli pyyhkäisi ukkoskuuro. Tuuli tosin puhalsi vettä myös katoksen sisään. Sellainenkin ihme tapahtui, että meidän perheestä saatiin otettua perhepotretti. Oikein juhannussalon edessä. Paikalla piti olla myös juhannuskokko, mutta ukkoskuuron takia kokko jäi polttamatta. Tunnelma myös vähän latistui ja ihmiset alkoivat lähteä sateen tauottua koteihinsa.

Sunnuntai aamupäivällä kävimme Mellon Park:ssa piknikillä ja samalla kuuntelemassa sinfoniaorkesterin soittamaa musiikkia. Kotoa oli hyvä päästä pois "viilentävään" ulkoilmaan. Tuuli puhalsi lepposasti ja se sai tuntumaan ilman viileämmältä. Minä en tosin viihtynyt palaneiden olkapäiden takia auringossa, joten vietin mielummin aikaa puun varjossa istuen. Lapset jaksoivat joka tapauksessa leikkiä nurmikolla ja ihme kyllä kysyivät, että millon tullaan uudestaan.

Suomessa teimme usein veneretkiä ja kävimme ostamassa jäätelöä. Täällä ei ole venettä ja jäätelökin tulee ostettua kaupasta pakkaseen. Olen tullut aikaisemmin kertoneeksi naapurissa asuvasta Henri-pojasta, jonka kanssa Aarno on leikkinyt useaan otteeseen. Henrin isä vei minut ja Aarnon sunnuntai iltapäivästä hodarille ja jäätelölle. Autollakin toki olisi päässyt paikanpäälle, mutta aikaa olisi mennyt huomattavasti enemmän. Niinpä menimme lentokoneella. Matkasimme neljäpaikkaisella potkurikoneella n. 130 kilometrin päähän syömään hodarit ja jäätelöt. Kyse ei ole ihan mistä tahansa hodarikioskista, vaan siellä myydän "footlong" hodareita. Ne eivät olleet ihan 30 senttisiä, mutta pitkiä kuitenkin ja ennen kaikkea äärimmäisen herkullisia. Kyse on hyvin pienestä paikkakunnasta, jossa on kuitenkin lentokenttä. Paikka on kuitenkin niin kuuluisa näistä hodareista, että monet ilmailuharrastajat tulevat paikalle lentokoneella. Lentokentältä on vain 500 metrin kävelymatka ja jäätelökioskikin on sopivasti vieressä. Asia tuntuu äärimmäisen huvittavalta, mutta kaukaisin lentoharrastaja on kuulemma tullut Floridasta saakka ostamaan "footlong" hodarin. Paikka oli ainakin suosittu, koska meitä ennen jonossa oli arviolta kymmenen muuta asiakasta. Kaikki eivät kuitenkaan olleet saapuneet paikalle lentokoneilla, vaan paikka on ihan maantien varrella.

Au-pair

Vaimo totesi toissa päivänä, että hän ei enää lukijana tiedä, mitkä tarinoistani ovat totta ja mitkä eivät. Toivon hänen kuitenkin puolisona tietävän tai muuten hukka perii. Kaiken lisäksi hän epäili kykyjäni osua kuminauhalla ohikulkijan takamukseen. Ehkä hän vain vihjaili, jotta kertoisin enemmän meidän perheen kuulumisista. Niistä on tullut kirjoitettua jo yli 10 kuukautta ja uutiskynnyksen ylittävää kerrottavaa ei juurikaan ole, mutta yritän parhaani. Jos ei muuten, niin ainakin vaimon ja anopin miellyttämiseksi. Olisi minulla kuitenkin vielä yksi tarina kerrottavana...

Luulin päässeeni kuin koira veräjästä kolttoseni osalta, mutta keskiviikkoaamuna poliisi kävi oven takana kolkuttamassa. Anton veti vielä sikeitä ja minä en tietenkään avannut ovea. Tämä koppalakki ei kuitenkaan lannistunut, vaan oli röyhkeästi jäänyt kadun varteen kytikselle autoonsa. Lähdin Antonin kanssa puolilta päivin yliopistolle uimaan ja poliisisetä tuli minua heti puhuttelemaan, kun olimme lukitsemassa ulko-ovea. Hän kysyi, olinko tehnyt muiden sanomalehdille ilkivaltaa. Kieltäydyin vedoten kiireisiin aamuihin ja lasten kouluvalmisteluihin. Poliisisetä ei kuitenkaan uskonut ja sanoi kolttoselleni löytyneen silminnäkijä. Pitkähkön väittelyn jälkeen poliisisetä suostui viimein kertomaan, kuka tämä silminnäkijä oli. Hän oli kadun vastakkaisella puolella asuva iäkäs herrasmies (sokea). Tästäkös syntyi mielenkiintoinen keskustelu.

Kysyin ensimmäiseksi poliisilta, onko hän kuullut aikaisemmin sokeasta silminnäkijästä. Hän ei tiennyt herrasmiehen olevan sokea ja kulkevan valkoista keppiä käyttäen. Minä olin hyvin närkästynyt siitä, että poliisisetä tulee minua syyttämään ja kaiken lisäksi kyttää kolme tuntia kadun varrella, eikä edes vaivaudu ensin puhuttelemaan "silminnäkijää". Pyysin poliisisetää ottamaan silmänsä käteen ja katsomaan ympärilleen. Kotikadullamme on 25 mph (n. 40 km/h) nopeusrajoitus, mutta ohimenevät autoilijat ajavat surutta ylinopeutta. En ole vielä kertaakaan nähnyt poliisien sakottavan ylinopeudesta ja pyysin häntäkin käyttämään resurssinsa ennemmin liikenteen valvontaan, kuin viattomien ihmisten jahtaamiseen. Poliisisetä meni hiljaiseksi. Hän pyyteli kovasti anteeksi, toivotti hyvää päivän jatkoa ja lähti pillit ulvoen ohimenneen auton perään. Kaikkea sitä oikein joutuu kokemaan keskellä kirkasta päivää.

Ja sitten niihin perhetapahtumiin. Alinan ja Aarnon koulu päättyi keskiviikkona. Kävin saattamassa lapset viimeistä kertaa koulubussiin. Hetki ei ollut yhtään haikea, mutta minusta kuitenkin tuntui, että lapset aloittivat koulun vasta hiljattain. Ihan kuin koko talvea ei olisi vielä ollutkaan ja olisimme muuttaneet tänne vasta äskettäin. Näin se aika vain vierähtää koti-isänäkin. Työpäivät tosin ovat olleet usein pitkiä ja palkkakin on ollut surkea. Olen joutunut elämään pääasiassa nälkäpalkalla ja kaiken lisäksi olen joutunut itse valmistamaan ruuat. Aamuisin olen pedannut pedit, tiskannut tiskit 2-3 kertaa päivässä, käynyt tarpeen mukaan pyykkituvalla, jynssännyt säännöllisesti vessat ja vaihtanut puhtaat petivaatteet 10-14 päivän välein. Siinä ohessa olen käynyt ruokakaupassa, imuroinut vähintään kerran viikossa ja auttanut lapsia koululäksyissä. Vaimolle ei ole jäänyt paljoakaan tehtäviä. Töistä tullessaan häntä on aina odottanut lämmin ruoka ja kupillinen kahvia pannussa, joskin joskus hän on pitkän työpäivän takia saanut lämmittää ruokansa uudestaan.

Minä olen viime päivinä miettinyt Suomeen paluutamme ja olen jo valmiiksi huolissani vaimon pärjäämisestä Suomessa. Pitäisiköhän meidän viedä mennessämme joku palvelija tekemään koti-isän työt, jotta arki ei tule liian nopeasti vaimolle vastaan. Voin toki Suomessakin jatkaa koti-isän töitäni, mutta vaadin huomattavaa palkankorotusta ja talonmiestä (tai mielummin naista) vastaamaan omakotitalon yllä- ja kunnossapitoon liittyvistä töistä. Kerroin huolestani myös vaimolle, mutta hän vain totesi, että kaikkeen tottuu. Hmm... Ehkä ne huuhtelemattomien astioiden tiskivuoret kaatuvat jossain vaiheessa lattialle ja meillä alkaa olla useita lemmikkieläimiä pölykoirien muodossa. Koulun karnevaaleilla eräs nainen luuli minun olevan au-pair, kun hän keskusteli samanaikaisesti sekä minun että naapuripöydän Stinan (ruotsalaisen au-pair) kanssa. Olisiko tässä sittenkin minun tulevaisuuteni. Lähettäisin perheeni Suomeen hoitamaan omat tiskinsä ja jäisin itse tänne au-pairiksi. Palkankorotus olisi ainakin taattu.

Kuminauhat

Kuminauhoista on tullut valtava villitys. Sekä Alina että Aarno keräävät kuminauhoja. Kyse ei ole mistä tahansa kuminauhoista, vaan ranteissa pidettävistä eri värisistä ja muotoisista nauhoista. Markkinamiehet ovat taas keksineet lasten kustannuksella hyvän tulolähteen. Alina on kerännyt itselleen jo toista sataa kuminauhaa. Niitä on myytävänä jokaisessa kaupassa ja vain tietyn kauppaketjun myymälöissä myydään jotain "keräilyharvinaisuuksia". Alinalla meni jokin päivä sitten herne nenään, kun emme suostuneet ajamaan Walmart:iin nauhaostoksille. Lähimpään myymälään on noin 15 kilometrin matka ja minun olisi pitänyt viedä Alina 5 dollarin nauhaostoksille. Jokin tolkku tässäkin keräilyharrastuksessa sentään pitää olla. Alinalla on parhaimmillaan useita kymmeniä kuminauhoja ranteessaan. Hän vie niitä kouluun ja tekee niillä vaihtokauppoja. Mä en voi millään käsittää, mikä näistä kuminauhoista tekee niin suosittuja. Antoninkin ikäisten tyttöjen näkee pitävän nauhoja ranteissaan. Ainakin kuminauhoille on saatu hyvät katteet, jos ei muuta ja lasten ranteet sekaisin. Ohessa on otos Aarnon kokoelmasta.

Nämä helteet ovat jälleen alkaneet nyppiä oikein kunnolla ja minä en saa iltaisin nukutuksi. Olen luopunut omista mittauksistani, kun mikrofonien virittämiseen menee likaa aikaa, enkä jaksa enää kuunnella kuorsausta nauhalta. Lisäksi maanantaista alkaen Anton on ollut aamupäivisin minun seurassani. Sain tosin selvitettyä kuorsauksen alkuperän. Porasin pienen reiän seinän läpi naapurihuoneiston puolelle mikrofonia varten. Nauhalta kuuluu ihan selvästi, kuinka kuorsaus tulee naapurineidin puolelta. Kuorsauksen sijaan kuului toisinaan ihmeellistä ähinää. Liekö mikrofonissa vika. Joka tapauksessa NHL-pelit ovat nyt ohi, eikä minulla ole enää mitään tekemistä. Olen alkanut nyppiä kuminauhoja muiden nukkuessa ajan kulukseni. Tein oikein radan kuminauhojen lentoratojen mittaamiseksi. Lentokaari on vaikeasti toistettavissa, mutta toistaiseksi kuun mallinen nauha on lentänyt pisimmälle.

Eilen alkuyöstä oli jälleen tuskaisen kuumaa ja päätin mennä lennättämään nauhoja yläkerran huoneiston parvekkeelta. Vuokraisäntä oli jättänyt yläkerran huoneiston oven lukitsematta kellariin johtavien rappusten yläpäästä. Olin kieltämättä utelias, kun kävin kokeilemassa ovia, mutta yläkerran parvekkeella oli ihanan vilpoisaa. Lisäksi minä sain istua siellä rauhassa amerikkalaiset kalsarit jalassani. Jalkojen väli tuulettui muuten nopeasti ne jalassa. Innostuin kuminauhojen lennättämisestä niin paljon, että sain jonkin verran tuhottua Aarnon ja Alinan varastoa. Niillä oli kiva ampua ohikulkijoita. Osumatarkkuudessa ei kylläkään ollut paljoakaan kehumista. Vasta yhdeksännellä yrittämällä sain osuman erään miehen takamukseen. Liekö säikähdyksestä vai kivusta pieraissut, mutta hän jäi varmasti ihmettelemään, mikä hänen takamukseensa osui.

Luulen myös selvittäneeni kakan hajun alkuperän. Meidän kadulla asuvan naishenkilön koira teki tarpeensa meidän etupihalle klo 23:00 tienoilla. Yleensä ihmiset keräävät koirien jätökset pussiin, mutta tämä rouva potkaisi pötkäleet meidän ikkunan alla olevien puskien juureen. Kaikkea sitä ihmiset kuvittelevat. Luulevat pimeyden turvin voivansa tehdä kolttosia muiden näkemättä. Minä sain kostoksi ammuttua kuminauhalla koiraa, joka ulisi kivusta. Ei varmasti tee toista kertaa tarpeitaan meidän pihalle. Tänään aamulla kävin keräämässä muutamia kuminauhoja talteen seuraavia öitä varten ja samalla korjaamassa koiran jätökset. Naishenkilön aamulehti oli vielä pihalla, joten laitoin koiran tarpeet hänen aamulehden väliin. Vaikka klo 6:30 oli jo valoisaa, niin uskon selvinneeni kolttosestani ilman näköhavaintoja. Naishenkilö tuskin selvisi ilman hajuhavaintoja ryhtyessään lukemaan aamulehteä. Toivottavasti kahvi ei mennyt väärään kurkkuun.

Synttärijuhlat

Eilen tuli kuluneeksi jo 10 kuukautta muutostamme ja aika alkaa käymäään todella vähiin. Enää on 48 aamua jäljellä. Olemme jälleen saaneet nauttia loppuviikosta 30 asteen lämpötiloista ja sisällä on vaihteeksi tukalaa. Voin vain kuvitella millaiseksi sisäilma muuttuu, kun lämpötila saavuttaa 35 asteen rajan - toivottavasti vasta elokuussa.

Alinan ja Aarnon koulussa oli torstaina karnevaalit. Vaimo oli ostanut sinne runsaasti rekvisiittaa ja ottanut kotoa mm. suomalaisia lastenkirjoja. Mölkky herätti mielenkiintoa, mutta minimölkyn pelaaminen osoittautui hankalaksi. Pandan lakritsi oli pääasiassa meidän poikien mieleen, joten meillä on nyt kotona muutama ylimääräinen rasia. Tai sitten lapsemme syövät ne pikavauhtia, jos vain löytävät jemmapaikan. Vaimon pitämä suomipöytä oli sulassa sovussa ruotsipöydän kanssa saman telttakatoksen alla. Ruotsipöytää piti ruotsalainen au pair. Eräs intialainen mies tosin totesi, että pöytämme olivat väärässä järjestyksessä maantieteellisesti katsottuna, kun Suomi oli Ruotsin vasemmalla puolella. Minä kommentoin järjestyksen riippuvan siitä, mistä päin asiaa tulee katsoneeksi. Olimme pöydän toisella puolen, joten Ruotsi sijaitsi oikein meidän vasemmalla puolen. Karnevaali oli kiva tapahtuma ja suomipöydän luona vieraili muutamia suomalaisten jälkeläisiä. Karnevaalilla kerättiin rahaa koulun tarjoamien harrastusten rahoittamiseksi ja rehtori tuli erikseen kiittämään meitä suomipöydästä. Harmi vain, etten tullut antaneeksi rehtorille laskua vaimon hankinnoista.

Alina on valittanut pitkin vuotta, että hänellä on aivan kamala luokanvalvoja, joka huutaa ja räyhää oppilaille. Luokanvalvojalla on ollut päivittäin täysi työ kurin pitämisessä. Nykyisillä 4. luokkalaisilla oli ollut viime vuonna testi (3. luokan lopulla), jonka perusteella oppilaat jaettiin viiteen eri koululuokkaan. Tuttavaperheemme rouva tiesi kertoa testin pohjautuneen tutkimukseen, jonka mukaan lahjakkaiden oppilaiden tulee olla samantasoisten oppilaiden kanssa samassa luokassa. Näin ollen testissä parhaiten menestyneet olisi laitettu samalle luokalle. Asia ei ole julkinen ja opettajatkaan eivät välttämättä tiedä testien tuloksista, mutta tuttavaperheen poika on Alinan luokalla ja testin perusteella poika kuului toiseksi parhaimpaan ryhmään. Kuitenkin heidän luokalla on ns. ongelmalapsia, jotka menestyivät testissä huonoiten. Osa Alinan luokkatovereista on jouduttu erottamaan koulusta häiritsevän käytöksen takia (vanhemmat voivat anoa lapsen ottamiseksi takaisin kouluun). Koska testissä huonoiten menestyneitä lapsia ei voida laittaa samaan luokaan, Alinan luokkatovereina on sekä toiseksi parhaiten että huonoimmin menestyneitä oppilaita. Ns. keskivertolapset sijoitettiin sitten muihin luokkiin. Onkohan tämä nyt sitten sitä amerikkalaista tasa-arvoa. Oppilaat jaetaan ryhmiin jo alkuvaiheessa menestymisen mukaan. Testissä parhaiten menestyneet palkitaan rauhallisella oppimisympäristöllä ja heille mahdollisestaan pääsy lahjakkaiden oppilaiden ohjelmiin. Koulussa ei tunneta lainkaan erityisluokkaa tai -opetusta. Suomessa tällaista jaottelua kutsuttaisiin myös kastijaoksi ja eriarvoisuudeksi.

Antonilla oli perjantaina päiväkodin viimeinen kesäleiripäivä. Anton viettää sekä aamu- että iltapäivät vastaisuudessa minun kanssani. Alinan ja Aarnon koulu loppuu keskiviikkona, mutta he tulevat vielä osallistumaan karaten kesäleirille viikolla 25. Perjantai sujui pääasiassa Aarnon 8-vuotispäivän järjestelyissä. Kävin Antonin kanssa ostamassa tarjoiltavaa tukkukaupasta (Costco). Aarno halusi juustopalloja, joten niitä on nyt enemmän kuin tarpeeksi. Synttärivieraatkin söivät niistä vain murto-osan.

Aarnon syntymäpäivillä oli lauantaina 7 kaveria, jotka kaikki muistivat Aarnoa legoilla tai rahalla legojen ostamista varten. Legoja on kertynyt jo kiitettävästi ja nyt alkaa tulla jo raja vastaan niiden määrässä, jotta saamme tuotua kaikki Suomeen. Alina ja Anton olivat mukana juhlinnassa, mutta Alina toivottavasti viimeistä kertaa. Alinan läsnäolosta ei ole aikaisempinakaan syntymäpäivinä ollut Aarnolle iloa - päinvastoin. Alina halusi kovasti järjestää ohjelmaa ja olla syntymäpäivien emäntä, mutta vastaavasti tämä ei sopinut Aarnolle. Kinastelu yltyi loppuvaiheessa jo tappeluksi. Vaikka pyysimme Alinaa monta kertaa pysymään omassa huoneessaan, niin silti hän oli jatkuvasti poikien huoneessa Aarnon kiusaksi muiden synttärivieraiden läsnäollessa. Jossain vaiheessa Aarno tuli potkaisseeksi Alinan leukaan ja Alina raapineeksi Aarnon poskea kostoksi. Synttärivieraiden lähdettyä molemmat olivat itku kurkussa. Alina leuka oli "murtunut" ja Aarnon poski oli revitty "verelle". Ainoa positiivinen puoli asiassa oli se, että Alina tuli jo tunnin päästä pyytäneeksi Aarnolta anteeksi. Molemmat ovat oikeita jästipäitä ja eivät usko vanhempien puheita tai käskyjä. Kai se on sitten sukuvika, koska minäkin olen ollut vähintään yhtä huonokäytöksinen lapsi.

Aika hyvä sattuma, kun tulin kirjoittaneeksi kanervista toukokuun lopussa. Ile on päässyyt jälleen lööppeihin yhteydenpidostaan vastakkaiseen sukupuoleen. Täytyy oikein onnitella Ileä, että hän jaksaa painaa ja kulkea omia polkujaan. Ile ei ole vielä aivan yhtä suuri pelle kuin Italian pääministeri. Toisaalta Berlusconilla on kymmenen vuotta enemmän kokemusta, joten eiköhän Ilekin vielä jossain vaiheessa pääse pitämään juhlia yläosattomille tytöille. Yrityksen puutteesta ei ainakaan Ileä voi syyttää. Ellette ole vielä tietoisia tai tulleet lukeneeksi Keltaista Pörssiä, niin Ilellä on ollut jo pitkään seuraavat myynti-ilmoitukset käytetystä tavarasta (autoista):

ELINA 1970: Siisti, vähänajettu ja taloudellinen. Äänenvaimentajassa pikkuvikoja. Myydään käteisellä tai vaihdetaan nuorempaan.

JOHANNA 1978: Hyvin pidetty, mutta perässä pientä laittamista. Alkuperäinen kunto. Otettu käyttöön vasta kesäkuussa 2008.