Luulin päässeeni kuin koira veräjästä kolttoseni osalta, mutta keskiviikkoaamuna poliisi kävi oven takana kolkuttamassa. Anton veti vielä sikeitä ja minä en tietenkään avannut ovea. Tämä koppalakki ei kuitenkaan lannistunut, vaan oli röyhkeästi jäänyt kadun varteen kytikselle autoonsa. Lähdin Antonin kanssa puolilta päivin yliopistolle uimaan ja poliisisetä tuli minua heti puhuttelemaan, kun olimme lukitsemassa ulko-ovea. Hän kysyi, olinko tehnyt muiden sanomalehdille ilkivaltaa. Kieltäydyin vedoten kiireisiin aamuihin ja lasten kouluvalmisteluihin. Poliisisetä ei kuitenkaan uskonut ja sanoi kolttoselleni löytyneen silminnäkijä. Pitkähkön väittelyn jälkeen poliisisetä suostui viimein kertomaan, kuka tämä silminnäkijä oli. Hän oli kadun vastakkaisella puolella asuva iäkäs herrasmies (sokea). Tästäkös syntyi mielenkiintoinen keskustelu.
Kysyin ensimmäiseksi poliisilta, onko hän kuullut aikaisemmin sokeasta silminnäkijästä. Hän ei tiennyt herrasmiehen olevan sokea ja kulkevan valkoista keppiä käyttäen. Minä olin hyvin närkästynyt siitä, että poliisisetä tulee minua syyttämään ja kaiken lisäksi kyttää kolme tuntia kadun varrella, eikä edes vaivaudu ensin puhuttelemaan "silminnäkijää". Pyysin poliisisetää ottamaan silmänsä käteen ja katsomaan ympärilleen. Kotikadullamme on 25 mph (n. 40 km/h) nopeusrajoitus, mutta ohimenevät autoilijat ajavat surutta ylinopeutta. En ole vielä kertaakaan nähnyt poliisien sakottavan ylinopeudesta ja pyysin häntäkin käyttämään resurssinsa ennemmin liikenteen valvontaan, kuin viattomien ihmisten jahtaamiseen. Poliisisetä meni hiljaiseksi. Hän pyyteli kovasti anteeksi, toivotti hyvää päivän jatkoa ja lähti pillit ulvoen ohimenneen auton perään. Kaikkea sitä oikein joutuu kokemaan keskellä kirkasta päivää.
Ja sitten niihin perhetapahtumiin. Alinan ja Aarnon koulu päättyi keskiviikkona. Kävin saattamassa lapset viimeistä kertaa koulubussiin. Hetki ei ollut yhtään haikea, mutta minusta kuitenkin tuntui, että lapset aloittivat koulun vasta hiljattain. Ihan kuin koko talvea ei olisi vielä ollutkaan ja olisimme muuttaneet tänne vasta äskettäin. Näin se aika vain vierähtää koti-isänäkin. Työpäivät tosin ovat olleet usein pitkiä ja palkkakin on ollut surkea. Olen joutunut elämään pääasiassa nälkäpalkalla ja kaiken lisäksi olen joutunut itse valmistamaan ruuat. Aamuisin olen pedannut pedit, tiskannut tiskit 2-3 kertaa päivässä, käynyt tarpeen mukaan pyykkituvalla, jynssännyt säännöllisesti vessat ja vaihtanut puhtaat petivaatteet 10-14 päivän välein. Siinä ohessa olen käynyt ruokakaupassa, imuroinut vähintään kerran viikossa ja auttanut lapsia koululäksyissä. Vaimolle ei ole jäänyt paljoakaan tehtäviä. Töistä tullessaan häntä on aina odottanut lämmin ruoka ja kupillinen kahvia pannussa, joskin joskus hän on pitkän työpäivän takia saanut lämmittää ruokansa uudestaan.
Minä olen viime päivinä miettinyt Suomeen paluutamme ja olen jo valmiiksi huolissani vaimon pärjäämisestä Suomessa. Pitäisiköhän meidän viedä mennessämme joku palvelija tekemään koti-isän työt, jotta arki ei tule liian nopeasti vaimolle vastaan. Voin toki Suomessakin jatkaa koti-isän töitäni, mutta vaadin huomattavaa palkankorotusta ja talonmiestä (tai mielummin naista) vastaamaan omakotitalon yllä- ja kunnossapitoon liittyvistä töistä. Kerroin huolestani myös vaimolle, mutta hän vain totesi, että kaikkeen tottuu. Hmm... Ehkä ne huuhtelemattomien astioiden tiskivuoret kaatuvat jossain vaiheessa lattialle ja meillä alkaa olla useita lemmikkieläimiä pölykoirien muodossa. Koulun karnevaaleilla eräs nainen luuli minun olevan au-pair, kun hän keskusteli samanaikaisesti sekä minun että naapuripöydän Stinan (ruotsalaisen au-pair) kanssa. Olisiko tässä sittenkin minun tulevaisuuteni. Lähettäisin perheeni Suomeen hoitamaan omat tiskinsä ja jäisin itse tänne au-pairiksi. Palkankorotus olisi ainakin taattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti