Eksyksissä

Tänään se sitten tapahtui. Ajattelin alunalkaen kirjoittaa kävelyteistä tai kävelystä ylipäätään, mutta eksyin tänään kotimatkalla Antonin kanssa ja harhailin epäilyttävällä alueella. En ole mikään suunnistajatyyppi toisin kuin Aarno. Aarno harrasti keväällä suunnistusta (Espoon Suunta) ja kysyessäni ensimmäisen harjoituksen jälkeen, miten meni, sain seuraavan vastauksen: "Tää on mun laji". Aarno oli juossut päätä pahkaa ohjaajan edellä. Usemmiten rastin ohi, mutta kivaa oli ollut.

Mun suunnistuskokemukseni ovat lähinnä kouluajoilta ja kerran armeija-ajalta. Armeijatoverit olivat jo lähdössä etsimään minua metsästä, kun minä en saapunut ilmoittautumispaikalle. Kukaan ei tosin jaksanut minua siellä odottaa.

Ilman karttaa suunnistaminen vieraassa paikassa on tietysti mutkikkaampaa. Mäkisen Timo toteaisi kylläkin tähän, että katso ilmansuunta auringosta. Aina ei ole aurinkoakaan, josta katsoisi ilmansuunnan. Tänään tosin oli, mutta kaksi kesää sitten eksyin Aarnon kummisedän kanssa Sammalvuoren (koti) metsään. Hän oli murtanut aikaisemmin päivällä häntäluunsa (minä olin siihen syypää), mutta illalla kävelimme sinnikkäästi Kivenlahti Rock:iin. Kävimme paikallisessa kuppilassa ennen kotimatkaa puolilta öin. Kotimatkalla ehdotin oikaisevamme metsän läpi, jotta häntäluu ei tekisi kipeää liian pitkää aikaa. Alitimme Länsiväylän alittavan sillan ja painuimme Sammalvuoren metsään. Jossain vaiheessa eksyin, mutta päädyimme Sammalvuoren halkaisevalle pyörätielle (valaistu myös öisin). Sanoin, että jatketaan vain pyörätietä pitkin, niin päästään lähelle kotipolkua. Valitsin vain väärän suunnan ja palasimme takaisin lähtöpisteeseen lähelle Länsiväylän alikulkusiltaa...

Tänään menin Antonin kanssa bussilla noin 4 kilometrin päässä olevalle ostoskeskukselle. Jo menomatkalla päätin, että paluumatkan teemme kävellen. Tulisihan siinä säästettyä 2 dollarin bussilippu. Paluumatkan alku meni sujuvasti. Ylitimme joen siltaa pitkin ja matkamme edistyi autoja nopeammin, koska sillan päässä vain toinen kaistoista oli käytössä. 2 ensimmäistä kilometriä oli kylläkin ylämäkeä ja välillä jalkakäytävä muuttui epämääräiseksi betonikouruksi. Lisäksi tietyöstä kertovat liikennemerkit ja kerran myös paloposti olivat kävelymme tiellä. Rattaiden työntäminen ylämäkeen oli epämiellyttävää, kun samaan aikaan rekat ym. suuret autot hujahtivat vastaan alamäkeen.

Olimme viikko sitten käyneet samaisessa ostoskeskusessa koko perheen kanssa bussilla ja tuolloin keskustelin vaimoni kanssa, että puolessa välissä matkaa alkava Hazelwood Avenue johtaa suoraan kotikatumme risteykseen. Tämä mielessä lähdin kävelemään kyseistä katua pitkin. Vähitellen talot muuttuivat rähjäisimmiksi ja asuntoaluekin alkoi vaikuttaa epäilyttävältä. Arviolta joka viidennessä talossa oli ulkona vahtikoira (tai kaksi), joka haukkui minun työntäessä rattaita talon ohi. Tuossa vaiheessa Anton oli jo nukahtanut. Uskoin vielä olevani oikealla reitillä, vaikka alueella ei kukaan muu kävellyt ja pihoilla olevat ihmiset olivat pääasiassa afro-amerikkalaisia.

Päästyäni Hazelwood Avenuen loppuun totesin olevani eksyksissä. Olin saapunut t-risteykseen, jonka toisella puolen oli rautatie ja aikaisemmin ylittämäni joki! Olimme tehneet 90 asteen käännöksen ja palanneet takaisin joen lähettyville (myös joki tekee 90 asteen mutkan). Tiesin suurin piirtein, missä olimme ja valitsin auringon mukaan oikean suunnan. 4-kastaisen tien reunassa käveleminen tosin oli epämiellyttävää. Takaa tulevat autot huristivat vauhdilla ohi ja jalkakäytävästä ei ollut paikoin tietoakaan. Tien varsi oli hyvin roskainen ja välillä tien reunalle pysäköidyt autot tukkivat kulkumme.

Päättäväisesti jatkoin matkaa eteenpäin, joskin epätoivon tunne alkoi valtaa mieltäni. En halunnut kysyä keneltäkään neuvoa. "Hei olen Suomesta ja olen eksynyt..." Todennäköisin vastaus olisi ollut, että missä on sinun autosi tai ettei kukaan kävele täällä. Suomalaisella sisulla jatkoin eteenpäin, mutta lupasin itselleni pysäyttäväni seuraavan poliisiauton kysyäkseni tietä. Sellaista ei tullut, mutta päädyin lähelle 376 moottiritietä, jonka perusteella osasin lähteä liikkeelle jälleen oikeaan suuntaan. Viimein päädyin lähellä olevaan puistoomme (Schenley Park) ja löysin tien kotiin. Arvioimani 4o minuutin kävelymatka olikin muuttunut 1 h ja 45 minuutin tarpomiseksi. Lisäksi kotikatumme risteyksessä olevan kadun nimi olikin Wightman Street, eikä Hazelwood Avenue...

Nyt kaipaan amerikkalaista tapaa liikkua autolla paikasta toiseen. Kunpa saisin pian luvan (valokuvallisen ID-kortin) auton ostamista varten ja pääsisin autolla liikkumaan ympäristössä. Kävely toki lähialuuella (2 kilometrin säteellä) on helpoin tapa liikkua. Jalkakäytävät ovat kohtuulliset. Ne on koottu peräkkäisistä betonilaatoista (2m x 1m). Laatat eivät joka kohdassa kylläkään ole suorassa ja tästä johtuen laattojen korkeusero voi olla muutamia senttejä. Risteyksissä ei ole juurikaan suojatietä ja vain osassa valo-ohjatuista risteyksiä on jalankulkijoille omat liikennevalot.

Onneksi tänään on vuorossa lepopäivä. Olen käynyt joka toinen päivä vajaan tunnin mittaisella juoksulenkillä, mutta tänään en jaksaisi moiseen ryhtyä.