Washington DC

Matka Washingtoniin sujui joutuisasti, vaikka navigaattori ohjasi meidät noin 65 kilometriä pidempää reittiä. Ajoimme Appalakkien yli, joten maisemat olivat hienot. Vaimo tosin muistutti minua ennakoimisesta tankkauksen osalta. Polttoainetta oli vielä ihan hyvin jäljellä, siis minun mielestäni, kun alkoi useiden kilometrien nousu. Polttoaine alkoi huveta uhkaavasti ja huoltoasemia ei tullut vastaan ennen kuin pääsimme huipulle, josta oli pelkkää rullausta alamäkeä pitkin. Polttoaine riitti ihan hyvin seuraavalle huoltoasemalle (ajotietokoneen mukaan polttoaine olisi vielä riittänyt noin 10 kilometrin matkaan).

Hotelli löytyi helposti ja vastaanotossakaan kukaan ei kommentoinut mitään, kun kahden aikusen sijaan meitä tulikin viisi. Hotelli (Topaz, Washington DC) oli kaiken kaikkiaan oikein viihtyisiä ja siisti. Asiakaspalvelu oli erinomaista ja hotellihuone oli persoonallinen. Hotelli erottui edukseen siinä, että hotelliketju (Kimpton) pyrkii osaltaan pienentämään ympäristön kuormitusta. Hotellihuoneessa ei ollut kertakäyttömukeja ja peditkin olivat ns. luonnonmukaisista materiaaleista valmistettuja. Lapset olivat varovaisia juomalasien kanssa, mutta minä rikoin yhden lasin. Pedeissä oli ihana nukkua tai oikeastaan yritää nukkua...

Ensimmäisenä iltana teimme pienen kävelylenkin ja kävimme syömässä lasten haluamassa ruokapaikassa (Burger King). Aarno heräsi keskiyöllä ja valitti huonoa oloaan. Hän ehti juuri ja juuri vessan puolelle, kun häneltä tuli jo oksennus. Luulimme hänen saaneen ruokamyrkytyksen, koska hän oli ainoana syönyt kananugetteja. Yöllä ei oikein tullut uni enää silmään. Aarno antoi ylen kuusi kertaa ennen aamun sarastusta, joista kolme kertaa sänkyyn. Yö sujui jälkiä korjatessa ja seuraavaa kertaa odotellessa.

Yöllisestä sairastelusta huolimatta tutuistuimme kaupunkiin aluksi kävellen. Edeltävän viikon lumimyrskystä ei ollut kuin rippeet enää jäljellä. Aurinko paistoi, ilma oli lämmin. Vaikka Aarno yritti olla reipas, niin todellisuudessa hän oli aivan reporanka. Hän retkotti Antonin rattaissa tai minä kannoin häntä reppuselässä. Jossain vaiheessa annoimme periksi ja ostimme liput kahden päivän kiertoajelulle (yhden päivän lippuja ei myydä) ratikkavaunua muistuttavaan bussiin. Se osoittautuikin oikein hyväksi ratkaisuksi, koska tällöin pääsimme tutustumaan kaupungin kuuluisimpiin nähtävyyksiin selostusten kera. Museoita ja monumentteja on vaikka muille jakaa. Museoihin on pääasiassa ilmainen sisäänpääsy, mutta niiden kaikkien läpikäyntiin olisi varattava vähintään viikko aikaa. Valkoiseen taloon järjestetään myös vierailuja, mutta vierailuaika on varattava puolta vuotta aikaisemmin. Joka tapauksessa Aarno sai löhötä bussissa ja me näimme kaikki mielenkiintoisimmat turistikohteet.

Washington DC on minun mieleeni. Ehkä elämäni tähän saakka näkemistäni suurkaupungeista kaikkein hienoin. Keskikaupungissa ei ole lainkaan pilvenpiirtäjiä. Talot ovat arkkitehtuuriltaan upeita (suuria ja massiivisia amerikkalaiseen tapaan) sekä puistot ovat suuria. Autoliikennettä on paljon, mutta jalankulkuväylät ovat leveitä. U.S. Capitol (kongressitalo), valkoinen talo, monet museorakennukset ja monumentit olivat näkemisen arvoisia jo pelkästään ulkoapäin katsottuna.

Toisen matkapäivän kohteeksi valitsimme ilmailumuseon lähinnä sen takia, että se on lasten mieleen. Se oli aikuisellekin hyvin mielenkiintoinen kohde ja siellä olisi saanut kulumaan aikaa useita tunteja, mutta lasten kärsivällisyys ei tahtonut riittää. Ilmailumuseo on maailman eniten vierailtu museo ja siellä on maailman suurin Mc Donald's ravintola, josta ainakin meidän lapset olivat varsin innoissaan. Ehdimme pikaisesti vierailla myös intiaanimuseossa. Loppupäivä sujui edeltävän päivän tapaan eli bussiajelulla kaupunkia kierrellen. Bussimatka loppui sopivaan aikaan, jotta ehdin ajoissa hotellille. Aarnon vastataudissa ei ollutkaan kyse ruokamyrkytyksestä.

Ensi vaiheessa minusta tuntui siltä kuin tekisin kuolemaa.

Jonkun ajan kuluttua minusta tuntui, että haluaisin kuolla.

Sitten vatsataudin pahin vaihe olikin jo ohi.

Tein "yrjön" kanssa tuttavuutta useaan kertaan. Vaikeinta taudissa oli se, ettei tiennyt kumpi pää on tyhjennettävä ensin. Aamuyöhön mennessä olo oli jo helpottunut, kun vaimolla alkoi olla samoja oireita. Kotimatka sujui kaikesta huolimatta ilman auton sotkeutumista ja pääsimme "terveellisesti" perille. Kotiin saavuttuamme me molemmat vanhemmat olimme lopen uupuneita ja meille maistui iltapäivänokoset. Onneksi lapset antoivat meidän nukkua. Tällä hetkellä on Alinan vuoro sairastaa, joten vain Anton on toistaiseksi välttynyt taudilta. Kokemukseni perusteella voin vain toivoa, että hän myös tulisi välttymään.

Toisenlainen joulu

Minulla on harvoin päänsärkyä. Joskus krapula on toki aiheuttanut pään jomotusta, mutta alkuviikosta vanne kiristi päätä ilman alkoholiakin. Olen aina aikaisemmin ajatellut vanteen kiristystä lähinnä vitsinä. Maanantaina ja tiistaina tuntui, kuin olisin saamassa vähintään aivoverenvuodon ja mielessäni kävi jo testamentin laatiminen. Alkuviikko ei ollut helpoimmasta päästä ja koti-isän hommat tuntuivat haasteellisilta. Ehkä päänsärky oli uupumisen ensi oireita.

Minulla on jäänyt urheilut vähiin joulukuussa, kun yliopiston vesipalloilijatkin jäivät talvilomalle jo joulukuun alussa. Puulaakisakkia koko porukka... Jouksulenkit ovat jääneet myös vähiin ilmojen viilennettyä. Vaimo ehdottikin tiistaina, että menisin yliopiston punttisalille ja uimaan seuraavana päivänä. Hän lupautui hoitamaan Antonia tämän ajan. Keskiviikkona vaimo ja muut yliopiston työntekijät saivat yliopiston rehtorilta sähköpostia, että kyseinen työpäivä päättyy jo klo 12:00 ja työntekijöiden on lähdettävä joulun viettoon. Vaimo otti kävelymatkalla rattaisiin nukahtaneen Antonin vastaan yliopistolla hyvällä omalla tunnolla puolilta päivin ja minä menin kuntoilemaan. Olin punttisalin ja uinnin jälkeen kuin uudesti syntynyt ihminen. Olo oli mitä parhain. Auringon ohella elämä hymyili, eikä päänsärystä ollut enää kuin muisto jäljellä. Eräässä kampanjassa todettiin ainakaan, että elämä on parasta huumetta. Minä väittäisin kuitenkin kokemani perusteella urheilun olevan parasta huumetta. Jälkikäteen jäin miettimään kuinka moni urheilua harrastamaton ihminen mahtaa korkata pullon vastaavassa tilanteessa oloaan helpottaakseen. Voi niitä toki olla muitakin keinoja päästä vanteen kiristyksestä eroon, kuin urheilu ja viina.

Jouluaattona heräsimme 8 asteen pakkasessa (sisällä oli siedettävän lämmintä). Ei ollut kinkun tuoksua, eikä isovanhempia. Anton oli edeltävänä päivänä pohtinut paljon joulupukin saapumista amerikkalaiseen tapaan savupiipun kautta. Hän harmitteli kertoessani, että huoneistossamme ei ole takkaa, eikä näin ollen savupiiippua. Hän kyseli useaan otteeseen, miksi meillä ei voi olla täällä savupiippua, kun Suomen kodissakin on. Lohdutin kuitenkin, että lahjat löytävät piipusta huolimatta perille. Yön aikana "joulupukki" oli tuonut jokaisen lapsen joulusukkaan paketin ja lisäksi joulukuusen alle oli ilmestynyt paketteja. Lapset saivat avata joulusukassa olleen lahjan, mutta joutuivat odottamaan siihen saakka kunnes aamutoimet olivat suoritettu. Lapset jaksoivat odottaa jopa klo 09:00 saakka.

Aamupäivä sujui lahjojen parissa ja joululauluja kuunnellessa. Ihme kyllä, lapset eivät protestoineet joululaulujen pakkokuuntelua. Aarno oli allapäin ja totesi joulun olevan "kaikkein tyhmin". Hän olisi halunnut päästä suuren legopaketin rakennuspuuhiin, jonka olin laittanut aikaisemmin jemmaan huonon käytöksen takia. Joulu ei tuntunut samalta kuin aikaisempina vuosina Suomen kodissamme, mutta joulutunnelma oli joka tapauksessa moninkertainen verrattuna edeltävään jouluuni ulkomailla (Thaimaa 1997). Joulu oli nyt toisenlainen. Ruokalajeja oli vähemmän, mutta vaimon tekemä porkkanalaatikko oli tälläkin kertaa herkullista. Jouluateria sisälsi porkkanalaatikon lisäksi maistuvaa kinkkua ja keitettyjä perunoita. Lapsille tietenkin niitä nakkeja...

Joulua juhlistetaan täällä vasta 1. joulupäivänä, jolloin kaikki liikkeet ovat suljettuina. Jouluaattona liikkeet, museot jne. ovat normaalisti auki. Me suunnistimme ltapäiväksi Pittsburghin eläintarhaan Alinan ja Aarnon vastuksesta huolimatta. Vierailusta ja samalla jouluaatosta muodostui ikimuistoinen. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja olimme miltei ainoat asiakkaat. Saimme rauhassa seurata merileijonien temmellystä. Merileijona vanhemmat olivat ulkoaltaan reunalla kasvot kohden aurikoa. Vauva merileijona haki jatkuvasti emonsa rintaa ihan niin kuin Anton vielä kaksi vuotta sitten. Toiset merileijonat temppuilivat altaassa ja leikkivät lasten veteen heittämällä lumella. Pääsimme myös seuraamaan läheltä kahden jääkarhun lönköttelyä, haista puhumattakaan sekä näimme ensimmäistä kertaa eläissämme pingviinejä. Totta - kyse ei ollut tällä kertaa hokkarit jalassa pyörivistä pingviineistä (Pittsburgh Penguins).

1. joulupäivä on ollut sateinen. Lumet ovat saaneet kyytiä. Aarno sai viimein haluamansa legopaketin. Olimme saaneet muutama päivää aikaisemmin kutsun vaimon esimiehen kotiin lounaalle. Sharonin (esimiehen puoliso) tapana on esittää asioita ja kutsuja spontaanisesti. Emme olleet lainkaan varmoja kutsusta, kun hän ei ollut kutsun "heiton" yhteydessä kertonut kellonaikaa. Hän soitti tänään kuitenkin kello 13:00 aikaan ja ihmetteli, ettemmekö olekaan tulossa lounaalle. Tilanne oli kieltämättä aika nolo. Langan toisessa päässä oli nälkäisiä ihmisiä, jotka odottivat ruokaseuraa ja olimme itse juuri syömässä lounasta... No, menimme kuitenkin toiselle lounaalle ja iltapäivä oli oikein kiva. Sharon pahoitteli, ettei ollut kutsun yhteydessä kertonut kellonaikaa ja me pahoittelimme, ettemme ottaneet aamulla yhteyttä kysyäksemme asiaa. Toisaalta sekin olisi voinut ollut noloa, jos he eivät olisi olleet varautuneita "ruokkimaan" meitä.

Matkaamme huomenna (lauantai) pääkaupunkiin. Vietämme 3 yötä yhdessä keskustan hotelleista. Hotellin varaaminen oli internetin kautta mielenkiintoista. "Priceline.com" varauspalvelun kautta voi varata mm. lentoja ja hotelleita. Varauspalvelusta tekee mielenkiintoisen se, että siellä voi antaa oman tarjouksen hotelliyöstä. Ensin valitaan ajankohta, alue ja hotellin luokitus, jonka jälkeen annetaan oma tarjoushinta hotelliyöstä. Tarjous koskee kahta aikuista ja hotellista tai hotellihuoneesta ei ole tarjousta tehtäessä tietoa. Ensimmäinen tarjoukseni ei mennyt läpi, mutta toinen tarjoukseni tuli hyväksytyksi. Varauspalvelu veloittaa luottokorttia samantien, eikä varausta pysty muuttamaan tai peruumaan hyväksymisen jälkeen. Sain varattua meille 3 tähden hotellihuoneen 60 $ hintaan per yö (plus verot). Mielestäni hinta on edullinen. Tarkistettuani hotellihuoneen vuorokausihinnan heidän omien nettisivujen kautta sain hinnaksi 119 $ per yö. Jouduin vain soittamaan hotelliin varmistaakseni, että saamme huoneen kahdella parisängyllä. Se onnistui. En kuitenkaan maininnut, että kahden aikuisen sijaan meitä tuleekin 2 aikuista ja 3 lasta, joten joudumme vielä vähän jännittämään tulevaa majoitustamme.

Rauhallista Joulua

Toivotan kaikille lukijoilleni oikein mukavaa ja rauhallista joulua! Olen kirjoitellut pitkin syksyä ja talvea, vaikka en tunne kaikkia lukijoitani. Blogin kirjoittaminen on ollut kaiken kaikkiaan aika mielenkiintoista. Sitä tulee kirjoiteltua kaikenlaista ventovieraille ihmisille. En tee mitään uuden vuoden lupauksia, mutta pyrin vastaisuudessakin kirjoittamaan jotain mielenkiintoista.

Saanemme viettää valkean joulun. Lunta on vielä maassa muutamia senttejä, joskin jouluaatoksi on luvattu suojasäätä ja 1. joulupäiväksi vesisadetta. Uskon meidänkin perheen rauhoittuvan joulunviettoon huomenna (jouluaatto) aamulla. Viimeisinä 2-3 kolmena päivänä se ei ole tuntunut olevan mahdollista, kun meno on ollut kotona hurjaa. Uhkaukset ja kiristykset ovat menneet kuuroille korville, mutta ehkä eilen (tiistai) saimme asiaan viimein muutoksen.

Sunnuntaina aamulla Alina ja Aarno olivat vaihteeksi toisissaan kiinni ja kyse ei ollut mistään halaamisesta. Uhkasin viedä Alinalta ja Aarnolta tietokone ja Nitendo pelivuorot pois aattopäivään asti, jos he vielä kerrankin käyvät toisiinsa käsiksi ennen joulua. Iltaan asti uhkaus näytti toimivan, kunnes he alkoivat ihan tosissaan lätkimään toisiaan. Meillä on ruokapöydän ympärillä 9 tuolia ja he alkoivat tappelemaan samasta istuinpaikasta. He halusivat katsoa illan elokuvaa (Joulupukki 3) ja syödä iltapalaa samalta paikalta, vaikka 8 muuta tuolia oli vapaana ja kaikista näkee yhtäläisesti televisiolle. Lopputulos oli se, että kukaan ei enää katsonut elokuvaa ja vanhemmat lapset menettivät pelivuoronsa jouluaattoon saakka.

Episodi jatkui vähän myöhemmin. Aarno uhkasi muuttavansa kotoa pois, kun hän ei saa huomiota osakseen ja kukaan ei hänestä välitä. Näköjään lapsemmekin osaavat jo uhkailla ja kiristää. Liekö oppineet sen minulta... Joka tapauksessa Aarno nauttii Antonin huudattamisesta. Hän on useaan otteeseen tehnyt jotain sellaista, mikä on saanut Antonin itkemään hysteerisesti ja pelkäämään. Esimerkiksi, Aarno on joussut edeltä kauppaan, vaikka se ei ole sallittua. Anton on huolestunut Aarnosta ja huutanut Aarnolle, ettei yksin saa mennä. Kun Aarno ei ole noteerannut Antonin komentoja, on Anton alkanut itkeä. Joka tapauksessa sunnuntaina Aarno lisäsi vettä myllyyn laittamalla repun selkään ja jatkamalla uhkauksiaan. Tässä vaiheessa Anton huusi jo hysteerisesti, ettei Aarno saa mennä pois. Lopulta minulta paloi käämit. Kannoin Aarnon eteiseen ja puin hänelle ulkovaatteet ylle. Sanoin, että tervemenoa ja työnsin Aarnon ulko-ovesta ulos sekä laitoin oven lukkoon. Aarno yritti kylläkin itkukurkussa ängetä vastaan.

Onneksi kukaan ei ollut näkemässä kadulla episodia. Aarno jäi ulos ja minä menin lohduttamaan Antonia. Minulle tuli itselleni valtavan paha olo siitä, että olin heittänyt Aarnon pihalle, mutta onneksi Aarno ei lähtenyt ulko-ovelta mihinkään karkuun. Hän kyhjötti ulko-ovea vasten, kun vaimo haki hänet hetken päästä sisälle ja minä olin suunnattoman helpottunut. Sitä ehti jo hetken ajatella kaikenlaista kamalaa. Loppuilta sujuikin sitten rauhallisemmissa merkeissä. Painotimme lapsille jälleen kerran, että me noudatamme fyysistä ja henkistä koskemattomuutta kotona, joka koskee myös lapsia.

Aarno oli tiistaipäivän pois koulusta. Hän oli mukamas kipeä, mutta kotona hän jaksoi riehua ja juosta. Ehkä hän oli jo illalla itse niin tylsistynyt, että alkoi ärsyttää isosiskoa. Vaikka sisko sulkeutui omaan vaatehuoneeseensa (ettei kävisi Aarnoon käsiksi) ja pyysi lopettamaan, niin Aarno vain jatkoi suuremmalla innolla. Minä en enää jaksanut komentaa, huutaa, kiristää tai uhkailla. Otin Aarnon suurimman joululahjatoiveen ja vein sen pois. Selvitin samalla Aarnolle, etten keksi enää rangaistuskeinoja, joten tämän takia joululahjatoivetta ei anneta jouluaattona. Aarno sai 2 viikkoa sitten valita itselleen legopaketin. Hän on siitä lähtien odottanut jouluaattoa ja legopaketin kokoamista. Hän on myös välillä saanut katsella legopakettia, jota ei laitettu lahjapaperiin. Nyt Aarno joutuu odottamaan joulun jälkeen vielä muutaman päivän ennen kuin saa legopaketin itselleen. En tiedä, onko se oikein, mutta keinot ovat aika vähissä. Kerroin sen myös Alinalle ja Aarnolle, että meidän vanhempien voimat eivät riitä heidän jatkuvien nahistelujen puuttumiseen. Legopaketin poisottaminen veti Aarnon hiljaiseksi ja Alinakin alkoi jo laatia hänelle sekä Aarnolle kirjallisia sääntöjä.

Ostin eilen pienen ja valmiiksi paistetun kinkun. Laittanemme sen huomenna uuniin lämpiämään. Vaimo tekee lisäksi porkkanalaatikon. Saimme jo sunnuntaina maistaa vaimon herkullista porkkanalaatikkoa, kun hän oli valmistanut laatikon "suomalaisten" joulujuhlaan. Kävimme sunnuntaina joulujuhlassa, jossa oli Pittsburghissa asuvia suomalaisia tai suomalaisten jälkeläisiä. He ovat jo useana vuotena viettäneet joulujuhlaa ja syöneet toisten tekemiä jouluruokia (nyyttärit). Valitettavasti meitä oli vain kourallinen ja meidänkin lasten metelöinti vei toisilta ilon joululaulujen laulamisesta. Tunnelma oli kuitenkin mukava ja lämmin. Vaimon tekemä porkkanalaatikko, samoin kuin muut jouluruuat, olivat herkullisia. Vaimo paljasti porkkanalaatikon salaisuuden. Hän oli käyttänyt porkkanalaatikon valmistuksessa kalkkunan täytettä, jotka ovat kuutioituja korppuja (salviaa ja sipulia) - "sage & onion cubed stuffing". Olin ostanut ne aikanaan krutongeina, joita voisi käyttää salaateissa. Hmmm... Vaimo ei suostunut käyttämään niitä salaateissa, mutta onneksi hän löysi niille murskattuna paremman käyttökohteen.

Lumipeite

Lauantaina aamuyöstä alkaen on satanut lunta ja iltaan mennessä olemme saaneet noin 10 cm lumipeitteen. Viimeistään nyt, kun jouluaattoon on enää viisi aamua, on tullut jouluinen tunnelma. Tein liukurin omien lapsuuden muistojen perusteella laittamalla sanomalehtiä muovikassin sisään. Itse asiassa laitoin kolme muovikassia sisäkkäin, jolloin liukurista tuli kestävä. Aarno ja Anton nauttivat suunnattomasti laskiessaan muovikassilla lähipuiston mäkeä sekä lumessa temmeltämisestä.

Normaalisti autot ajavat kotikatuamme pitkin 25-50 mph nopeutta nopeusrajoituksen ollessa 25 mph (n. 40 km/h), mutta lumisateen vuoksi moni ajoi tänään kieli keskellä suuta. Suurimmalla osalla autoilijoista ei ole talvirenkaita. Tiet olivat suolattuja heti aamusta alkaen, mutta aura-autoja ei ole näkynyt. Outoa, ettei suola-auto voi samalla aurata katuja. Ehkä kadut eivät sitä kestäisi. Loin lumet pihamme kulkukäytävältä. Kiinteistöjen omistajat vastaavat kiinteistön viereisen jalkakäytävän kunnossapidosta. Vuokraisäntämme ei ole ollut lumia luomassa, joten ajattelin luoda myös jalkakäytävän lumet. Lumi oli jo niin pakkautunut askelista, että pelkäsin hyvästä ajatuksesta huolimatta tekeväni jalkakäytävästä liukkaan. Naapurin kiinteistön omistaja oli levittänyt suolaa jalkakäytävälle, joten se muuttui meidän kohdalla sulasta hankeen. Sen sijaan, että itse joutuisin syytetyksi mahdollisen jalankulkijan liukastumisen takia, päätin jättää lumet varmuuden vuoksi luomatta ja toivon mukaan säilyttää vastuun vuokraisännällä.

Antonilla alkoi torstaina joululoma, mutta Alinan ja Aarnon koulu jatkuu 23. päivään saakka. Koulu jatkuu 4. tammikuuta, joten joululoma on lyhyempi kuin Suomessa. Aarno on saanut suoritettua kunniakkaasti kotiperuskoulun matematiikan ja äidinkielen opinnot syksyn osalta. Viimeiset kokeet lähetettiin opettajalle tarkastettavaksi kuluneella viikolla. Alinalla on vielä vähän tehtäviä jäljellä ja kolme koetta suoritettavana, mutta Alina on myös ollut todella ahkera. Hänellä on Aarnoon verrattuna paljon enemmän kotitehtäviä.

Viimeiset viikot ja kuluneet kuukaudet ovat auttaneet minua ymmärtämään, millaista vaimolla on ollut koti-äitinä. Kodin siisteyden ylläpito, lastenhoito ja -ruokinta on täysipäiväistä työtä. En ole aikaisemmin ymmärtänyt tullessani töistä kotiin, että toiselle voisi antaa kiitosta ja kannustusta kotiarjen pyörittämisestä. Vaimo on sen sijaan jaksanut minua kannustaa ja kiittää. Välillä arjen pöyrittäminen (lasten kaitsiminen) on ottanut voimille ja jossain vaiheessa seinätkin olivat kaatua päälle, mutta siitä huolimatta vaimo antoi ymmärrystä ja tukea. Hänen on oman kokemuksensa kautta ollut helppo ymmärtää voimieni rajallisuutta ja antaa rakentavaa palautetta. Ehkä lapsetkin ovat halunneet kokeilla rajojaan, joka on käynyt hermoilleni. Etukäteen ajattelin aikani riittävän urheiluun, lukemiseen ja tuhansien digikuvien läpikäyntiin sekä valokuvakansioiden kokoamiseen. Toistaiseksi lukeminen on jäänyt vähiin ja valokuvakansiotkin ovat saaneet odottaa kokoamista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että koti-isyys on opettanut minua arvostamaan vaimon aikaisemmin tekemiä panostuksia sekä kodin että perhe-elämän eteen. Vastaavasti tällä on ollut vahvistava vaikutus parisuhteessamme. En ole kertaakaan kaivannut autotallia, johon olisin tiukan paikan tullen voinut paeta omien harrastusten pariin.

Vesipallon valmennus

Minusta ei tullut vesipallovalmentajaa. Sain kirjeen tai oikeastaan valmiiksi painetun monisteen Chatham yliopistolta. "Thank you for your interest in Chatham University. Although your background was of interest to us, we have decided to pursue another candidate who we believe will better meet our needs..." Persoonaton ja mitään sanomaton kirje, josta ei esimerkiksi käy ilmi, mitä paikkaa on haettu. Se ei myöskään sisällä kenenkään allekirjoitusta. Henkilöstöosasto pääsee vähemmällä lähettämällä kaikille hakijoille (tehtävästä riippumatta) samanlaisen kirjeen, kun hakija ei tule valituksi. Minä en kuitenkaan työnantajana sortuisi moiseen ylimalkaisuuteen. Jos työpaikan hakija on nähnyt vaivaa hakemuksen tekemiseksi, niin minä lähettäisin henkilökohtaisen vastauksen. Ehkä joku voi olettaa kommenttieni perusteella, että olisin päätöksen osalta katkera, mutta en ole. Asiat vain voidaan hoitaa usealla eri tavalla. Hyvin tai huonosti (ja jotain siltä väliltä).

Kerroin viime blogissani vierailustani rekrytointimessuille. Sain eilen puhelinsoiton ko. yrityksestä ja minua pyydettiin puhelinhaastatteluun. Myönnän lähettäneeni heille CV:ni, mutta olin kuitenkin yllättynyt nopeasta yhteydenotosta. Minulla oli tänään puhelinpalaveri ko. yrityksen SAP johtajan kanssa. Hän ei juurikaan maininnut haettavasta tehtävästä, vaan oli enemmänkin kiinnostunut kokemukseni hyödyntämisestä. Hän kävi läpi eri vaihtoehtoja aina globaalista implemointiprojektista käyttötukeen saakka. Hän ymmärsi hyvin elämän tilanteeni, että minun ei ole perheen takia mahdollista juurikaan matkustella. Tästä huolimatta hän haluaa ottaa yhteyttä uudelleen tammikuun alussa ja sopia tapaamisesta. Jos heillä ei ole tarjota sopivaa työtä, niin hän lupautui antamaan vinkkejä yrityksistä, jotka Pittsburghin alueella käyttävät SAP:ia. Ehkä CV:n lähettämisestä oli sittenkin jotain hyötyä.

Minun roolini on olla kotona ja elämämme menisi liian monimutkaiseksi, jos joutuisin matkustelemaan viikottain. Sen sijaan minua kiinnostaa osapäivätyö, jossa pääsisin hyödyntämään ammatillista osaamistani jossakin paikallisessa yrityksessä (mielellään kävelymatkan päässä). Ihanteellinen vaihtoehto olisi työskennellä maanantaista keskiviikkoon 6-7 tuntia eli sen ajan, kun vanhemmat lapset ovat koulussa. Antonille varmasti järjestyisi iltapäivähoito aamupäivähoidon ohella samasta päiväkodista.

Kuten saamistani kommenteista voi lukea, niin kotona vietetty aika lasten kanssa on arvokasta. Vaikka se ei aina siltä tunnu, niin olen asiasta samaa mieltä. Toisaalta toisinaan tulee ajatelleeksi, että asiat voisivat olla helpommin tai toisilla vanhemmilla elämä on helpompaa lasten kanssa. Elämä ei mene näin, mutta koti-isänä sitä tulee ajateltua kaikenlaista. Tuskin muilla vanhemmilla on lasten kanssa yhtään sen helpompaa. Minulla vain ei ole "vertaistukea" eli yhteisiä koti-isien tapaamisia, joista asioista voisi keskustella ja vaihdella mielipiteitä. Ehkä kotiäitienkin vertaistuki olisi paikallaan, mutta paikallisia kotiäitien tapaamisia ajatellen minun kieleni saattaisi vain mennä solmuun.

Kaikkeen tottuu. 2-3 ensimmäisenä viikkona kauhistelin vuokrahuoneistomme lattian huonoa kuntoa. Minua ei enää haittaa edes yksi reikä lattiassa sohvan alla. Samoin olen tottunut olemaan kotona, vaikka mieli tekisi tehdä vähän palkkatöitä kotiarjen vastapainoksi. Myös viileään huoneistoomme olemme tottuneet hyvin. Minä olen nauttinut "Reino" tossuistani ja äitinikin on lähettänyt meille villasukkia jalkojen lämpiminä pitämiseksi. Pieni viileys ei tunnu enää lainkaan pahalta. Toista se voi olla seuraavan lämmitys- eli kaasulaskun kanssa. Pankkiin ei tarvitse mennä lämmittelemään. Tosin Anton haluaa edelleen käydä tikkarilla. Lapsetkin ovat tottuneita uuteen asuinympäristöön ja ennen kaikkea lapset eivät valita, vaikka ovatkin välillä tyytymättömiä komenteluuni...

Kävimme eilen ensimmäistä kertaa Walmartin tavaratalossa (suuri kauppaketju). Lähimpään on 15 kilometrin matka, mutta menimme sinne katsomaan lego valikoimaa. Se oli suuri pettymys. Suuresta tavaramäärästä huolimatta legoja ei ollut juuri nimeksikään. Walmartiin tuskin menemme enää uudestaan. Kauppareissuihinkin olemme jo niin tottuneita, että haluamme vierailla vastaisuudessa vain tutuiksi tulleissa liikkeissä.

Aarno on kahtena viime päivänä hyräillyt koulussa oppimaansa joululaulua englanniksi (Joulupukki jo matkaan käy). Sävel menee oikein, mutta sanat ovat vielä vähän hakusessa. Alina pistää Aarnon kuitenkin maanrakoon ja komentaa, koska Alina ei halua kenenkään laulavan ääneen. Vastaavasti Anton on laulanut päiväkodissa joululauluja, vaikka ei niitä kotona laulele. Vaimo yritti viihdyttää Antonia laulamalla päiväkodissa opittua laulua, johon Anton huusi takaisin: "Suu kiinni! Mä leikin!" Lapsilta toivoisin joululahjaksi suvaitsevuutta. Joulutunnelma ei tule meidän perheessä laulamalla, mutta ympäristöstä huomaa joulun läheisyyden.

Alkuviikosta Antonin päiväkodin pihalla oli auto, jonka etumaskissa oli joulukranssi. Juutalaiset viettävät omaa juhlaansa (Hanukka), joka kestää 8 päivää. Vaikka täällä asuu paljon juutalaisia, en tunne juhlan perinteitä. Joka tapauksessa juhlan ensimmäisenä iltana sytytetään 2 kynttilää ja sitä seuraavina iltoina yksi enemmän. Ai, miksi minä tiedän tämän niin tarkasti? Kaduilla alkoi näkyä autoja, jossa oli isot kyntteliköt auton katoilla. Joka ilta niissä näkyi yksi valo enemmän. Kyse ei ole mistään ihan pienestä kyntteliköstä, vaan sen korkeus voi olla lähes metri. Useimmiten kyntteliköt on kiinnitetty kattotelineeseen. Yhdessä autossa metallinen kehikko oli kiinnitetty suoraan auton katolle kahdella kiinnitysliinalla, jotka kiersivät matkustamon kautta. Auto oli tosin sen näköinen, että muutamat lommot ja lisänaarmut katolla eivät alenna auton arvoa.

Monster

Miltä tuntuisi mennä joulukuussa valoisaan aikaan töihin ja palata kotiin valoisaan aikaan? Ainakin minun mielestäni se kuulostaisi mukavalta. Aamu sarastaa täällä klo 07:00 jälkeen ja pimeys tulee klo 17:20 tienoilla. Töissä olisi varmasti mukava käydä, koska mennen tullen olisi valoisaa. Hain tänään vähän fiilistä (työn tekoon) käymällä Monsterin rekrytointimessuilla. Ne ovat kiertäneet USA:ta pitkin poikin ja tänään oli Pittsburghin vuoro. Rekrytointimessut olivat paljon pienemmät kuin oletin ja messut olivat pääasiassa yritysesittelyjä, vaikka olihan esillä olleilla yrityksillä joitain avoimia työpaikkojakin tarjolla. Löysin yhden alaani liittyvän tehtävän, mutta saa nähdä jaksaako tässä ajatella paluuta työelämään. Koti-isänä on ollut niin leppoisaa, että olen jo alkanut oikeasti pitää tästä roolistani.

Ruuanlaitto tuottaa eniten haasteita. Nakkikeitto ei ollut mikään vitsi viime blogissani. Se on ainoa ruoka, joka kaikille lapsille maistuu. Tosin Anton on viime aikoina alkanut nirsoilemaan kaikesta ruuasta nakkisämpylää luukuunottamatta. Ennen monipuolinen ruoka ei ole aiheuttanut nikottelua. Omena ei ole pudonnut puusta pitkälle. Ainoaksi selitykseksi keksin geenit. Itse olen ollut pienenä tosi nirso. Tulin syöneeksi kaurapuuroa aamun illoin. Murovalikoima oli tuohon aikaan suppea. Toista se on nykyaikana varsinkin täällä suuressa maailmassa. Kaupan hyllyt notkuvat muroja joka lähtöön. Meidän lapsille ei kelpaa kaurapuuro, vaan iltaisinkin syödään muroja, ellei nakkikeittoa ole tarjolla. Minäkin söin pienenä nakkisämpylöitä, jos oli varaa. Pelkän höyryteyn sämpylän sai Polarin grillikioskilta 70 pennillä ja nakilla se olisi maksanut tuplahinnan :-)

Eniten huonoa omatuntoa aiheuttaa ajan jakaminen kaikille kolmelle lapselle tasaisesti. Eilen aamulla kävin lenkillä, kun vanhemmat lapset olivat koulussa ja Anton päiväkodissa. Juostessani kenttää ympäri katsoin kateellisena isää, joka pelasi Antonin kokoisen pojan kanssa jalkapalloa. Peli tuntui sujuvan hyvin. Haluaisin itsekin viettää aikaa enemmän lasten kanssa kodin ulkopuolella ja käydä kentällä heittelemässä sekä potkimassa palloa. Toki koulupäivät ovat pitkiä ja illat ovat jo pimeitä läksyjen teon jälkeen. Välillä tulee mietittyä, mikä minun roolini oikein on ja mitä asioita minun tulisi lasten kanssa tehdä. Ehkä se läsnäolo kotona on kaikista tärkeintä. Kivaa toki olisi, jos lapset vanhempana muistasivat USA:ssa vietetyn vuoden hyvillä mielin ja arvostaisivat isän kanssa kotona vietettyä aikaa.

Tämänpäiväisessä lehdessä oli hyvä tarnina siitä, että rikos ei kannata. 14-vuotias poika yritti kaapata auton. Naispoliisi oli ollut omalla autollaan matkalla töihin, kun hän oli kiinnittänyt huomionsa viiden (alaikäisen) pojan ryhmään. Naispoliisi oli ollut soittamassa apuvoimia, kun 14-vuotias poika koputti kuljettajan ikkunaan. Naisen avaessa ikkunaa, poika osoitti häntä aseella ja pyysi nousemaan autosta ulos. Naisella oli poliisiunivormu yllään. Poika huomasi univormun vasta naisen noustua autosta ja säntäsi karkuun. Naispoliisi sai joustua pojan kiinni. Kaikkia poikia syytetään moottoriajoneuvon ryöstämisestä ja rikollisesta toiminnasta. Ehkä 14-vuotiaan pojan kaverit ovat jo kysyneet, että pitikö kaapata juuri poliisin auto.

Joulujuhlat

Joulu oli kai sit siinä. Oltiin eilen perjantaina vaimon työpaikan joulujuhlissa. Syötiin hyvää ruokaa, joskaan ei niin perinteistä suomalaista jouluruokaa. Joulujuhlissa oli ehkä satakunta jatko-opiskelijaa, työntekijää ja professoria. Ehkä ne proffatkin ovat työntekijöitä, mutta professori kuulostaa sanana vain niin paljon hienommalta. Yksistään vaimon osastolla niitä on arviolta 20 ja kulkiessammme juhlapaikalle sähkötekniikan osaston läpi, niin seinällä oli kuvataulu osaston kaikista professoreista. Niitä oli paljon, vaikka luulin kuvataulun ensin sisältävän jatko-opiskelijoiden kuvat.

Joulujuhlissa ei ollut sen enempää ohjelmaa, mutta lapsille oli kasvomaalausta ja ilmapalloista tehtiin erilaisia hahmoja sekä esineitä. Anton halusi poskeen Paavo Pesusienen ja ilmapalloista hän halusi Batman:in. Aika makeet - sanoisin. Aarnolla oli poskessa Penguinsien (se paikallinen jääkiekkojoukkue) logo. Ei ehkä niin persoonallinen, mutta ilmapalloista hänelle oli tehty miekat ja päähine ninjojen tyyliin. Alina sai kanin, joka piti kukkaa. Lisäksi joulupukki kävi jakamassa lapsille joululahjat ja olisittepa nähneet Antonin ilmeen. Hän ei ollut uskoa tilannetta todeksi. Ehkä hänen koti-ikävä ja joulupukin kaipuu helpotti, kun joulupukki tuli sittenkin vierailulla, vaikka vielä ei ole edes jouluaatto.

Miltä muuten kuulostaisi syödä firman pikkujoulujen illallinen kertakäyttöastioista ja juoda drinksut muovilaseista. Ei niin hyvältä, vai? No, ei minustakaan, mutta se vaikuttaa olevan paikallinen tapa. Yliopiston joulujuhlassa pääruoka sentään saatiin syödä ruostumattomasta teräksestä valmistettuja haarukoita ja veitsiä käyttäen. Lihaa leikatessa ei ainakaan tarvinnut päästää suusta ärräpäitä, mutta kaikki muut ruokailuvälineet olivatkin sitten kertakäyttöisiä. Haarukat ja veitset sentään kerättiin pois kaiken muun mentyä suoraan roskiin. Tarjoaakohan kaupungin pormestarikin vieraille illallisen pahvi- tai styroksilautasilta? Ehkä G20-kokouksen aikana eri valtioiden päämiehetkin saivat itse noutaa kahvinsa omaan styroksimukiinsa isoista termoskannuista.

Joo, kertakäyttöastiat ovat totisenta totta. Tänään olimme skandinaavisen järjestön jouluillallisella. Ruokana oli perinteistä suomalaista ja pohjoistamaista jouluruokaa graavilohineen ja joululaatikoineen. Siellä haarukat ja veitsetkin olivat muovisia. Ymmärrän toki, että järjestön jäsenet olivat itse valmistaneet kotonaan kaikki herkut ja ruokavälineiden vuokraaminen sekä roudaaminen olisi ollut työlästä. Tiskaamisesta puhumattakaan. Ehkä kaikilta jäseniltä olisi kuitenkin voinut kerätä 5 $ enemmän oikeiden välineiden hankkimiseksi tai sitten minun on vain totuttava tähän kertakäyttökulttuuriin ja olla murehtimatta jätemäärää. Toisaalta itsekin pääsisin kotona tiskien osalta helpommalla ja vuokraisäntä maksaa kuitenkin jätemaksut... Vai näenkö sittenkin tulevana yönä painajaisia kertakäyttöastioista.

Joka tapauksessa skandinaavisen järjestön joulujuhla oli tunnelmallinen. Norjalaisten kansantassien katsominen tuntui mukavalta ja erään vanhemman rouvan laulua mikrofoniin oli hauska katsoa. Rouvan laulu keskeytyi aina välillä hänen käsien heilutukseen ja vihaiseen katseeseen, kun yhteistanssit eivät sujuneetkaan ihan oikella tavalla. Toisaalta, mistäs ruotsalaiset ja tanskalaiset tietäisivät, miten norjalaisia joulutansseja tulisi pyörähdellä.

Jouluruuat on nyt sitten tämän joulun osalta nautittu. Meillä on vielä ensi viikonloppuna suomalaisen järjestön joulujuhla, jonne kaikki osallistuvat tuovat ruokia mukanaan. Ehkä toivossa on vielä hyvä elää, mutta jouluaatoksi emme ole ajatelleet vaimon kanssa laittaa mitään jouluruokia. Lapsemme ovat ruuan suhteen sen verran nirsoja, joten pääsemme itse vain paljon helpommalla. Todennäköisesti jouluaattoaamuna kokoonnumme muovisen joulukuusen ympärille jakamaan lahjat ja laulamaan yhden joululaulun, jos lapset sallivat sen vanhemmilleen. Lapsia on turha odotuttaa iltaan, kun joulupukki ei tule tänä vuonna kotiimme. Jouluateriaksi kelpanee nakkikeitto tai pizza - kertakäyttöastioista nautittuna tietenkin.

No, joo. Ei tilanne ole lainkaan niin paha, miltä kuulostaa. Meillä on kuitenkin toisemme ja kylmän ilman sattuessa voimme pukeutua lämpimästi sisälläkin. Tosiasiassa Antonin tiistaisen koti-ikävän jälkeen (takaisin Suomen) olen itsekin alkanut ikävöidä Suomen joulua. Vuonna 1997 olimme vaimon kanssa häämatkalla Phuketissa ja vietimme jouluaaton hotellimme noutopöydän antimia nautiskellen ja paikallista iltaohjelmaa seuraten. Tuolloin vannoin itselleni, että tämä oli sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun vietän jouluaaton poissa Suomesta. Paikalla oli paljon lapsia, jotka odottivat joulupukkia. Tämän sijaan paikalliset transvestiitit pitivät tanssiesityksiä ja tulivat pöytiin esittelemään rintojaan (sekä keräämään rahaa). Onneksi tuossa vaiheessa olimme jo syömässä jälkiruokaa, koska silikoneja katsellessa jouluntunnelma oli varsin kaukana. Klo 23:30 aikaan lapsia, eikä lapsiperheitä ollut enää juurikaan läsnä, kun joulupukki viimein huristi paikalle moottoripyörän takaritsalla. En ole rasisti, mutta mustaihoinen joulupukki ei kuitenkaan ollut paras valinta illan huipennukseksi. Nyt edessäni on toinen joulu pois Suomesta ja se ei tunnu hyvältä.

Kaipaan aitoa joulukuusta, joulukinkkua, joulupukin saapumista, takkatulta ja ennen kaikkea takan lämpöä vielä 1. joulupäivän aamuna. Itse asiassa minusta tuntuu pahalta ajatella, mihin minä ja vaimoni olemme johdattaneet perheemme. Kulunut viikko on ollut pääasiassa pakkasta. Keskiviikkona lämpötila kävi päivällä hetkellisesti 12 asteessa, mutta muutoin on ollut tuulista ja koleaa. Lämpötila on laskenut parhammillaan 9 pakkasasteeseen ja sisällä on ollut viileää. Meillä ei ole takan lämpöä tai vaihtoehtoista lämmitystä, jolla voisimme saada sisälämpötilan siedettäväksi. "Kaasupoltin" on miltei jatkuvasti päällä patterin kiertoveden lämmittämiseksi. Se ei paljoakaan auta, kun alapuolinen kellari on kylmä ja parkettilattian alla ei ole eristystä. Ulko-ovesta vetää ja muutoinkin ulkoseinissä ei liene mitään eristystä. Lämmityksen ohjaustermostaatti on keskellä huoneistoa - kaikkein lämpimässä kohdassa, jossa ei ole ikkunoita, eikä kylmiä seiniä. Se ei huomio esimerkiksi Aarnon huonetta, jossa on 3 kylmää ulkopinta-alaa. 2 ulkoseinää ja lisäksi ulkoseinät muodostavat ulokkeen, jolloin 1/4 huoneen lattiasta on kylmää ulkoilmaa vasten. Ei paljon auta, että ikkunoihin on laitettu muovikelmut lisäeristeeksi.

Talvea vasten asumisemme laatu on ollut heikentymään päin, joten pelkästään joulu ei aiheuta koti-ikävää. Toivottavasti talvi on täällä lyhyt ja toisaalta Meksikon lomamatkaankin on enää 5 viikkoa. Eilen sain kerrankin nauttia asioidessani pankissa. Siellä oli ihanan lämmintä ja minulla ei ollut mikään kiire palata takaisin ulkoviimaan. Antonkin saa siellä joka kerta tikkarin, joten taidammepa käydä siellä talven aikana useamminkin. Jos ei muuten, niin ainakin lämmittelemässä ja syömässä tikkarit.

Anton

Ollessamme vaimon kanssa jääkiekko-ottelussa maanantaina lapset olivat koonneet piparkakkutalon yhdessä Eijan kanssa. Ostin viime viikolla Costco:sta valmiin paketin, jossa kaikki tarvikkeet olivat mukana karkkeineen. Upea paketti ja hintakin oli vain 9,99 $, joskin tuttavaperheemme ruova mainitsi, että maku on sitten sen mukainen. He ovat myös joka joulu ostaneet ja koristelleet piparkakkutalon, mutta ovat jättäneet sen syömättä joka kerta. Toisin sanoen piparkakkutalokin on ilmeisesti tarkoitettu vain koristeeksi. Joka tapauksessa lapset olivat koristelleet hienon piparkakkutalon Eijan avustuksella. Yleensä piparkakkutalo on syöty alta aikayksikön, mutta tällä kertaa se on säilynyt meillä koskemattomana. Tiistaiaamuna Anton oli heti herättyään esittelemässä meille vanhemmille heidän kokoamaa taloa.

Ihmiset ovat koristelleet pihojaan ja talojaan aika kirjavasti joulun alla. Osa taloista / talojen edustoista on valaistu valtavan upeasti ja hyvällä maulla. Vastaavasti mauttomuuksiakin - ainakin suomalaisen mittapuun mukaan - näkee siellä täällä. Varsinkin kaupungin laitamilla näkee pihoja, jotka ovat täynnä puhallettavia jouluhahmoja joulupukista mikkihiireen. Ne ovat aika kornin näköisiä, mutta tuntuvat olevan varsin suosittuja. Torstaille (tänään) on luvattu lumisadetta, joten jouluntunnelmaa on odotettavissa.

Ajelimme tiistai-iltana kaupoilta kotiin, kun Anton ex tempore totesi: "haluan takaisin Suomen kotiin". Se riipaisi sydäntä, kun Anton alkoi vielä nyyhkyttää. Alina lohdutti Antonia takapenkillä ja pihaan saavuttuamme Antonin ikävä oli jo ohi. Pojat ovat viettäneet kaikki joulut kotona Suomessa yhdessä isovanhempien kanssa. Ehkä Antonille vain tuli mieleen joulupukki ja joulunvietto kotisuomessa. Tämän joulun vietämme keskenämme täällä amerikan kodissa ilman joulukinkkua ja isovanhempien seuraa. Myös joulupukki jää tänä vuonna käymättä, ellet Antti halua tehdä tällä kertaa vähän pidempää matkaa meitä ilahdutaaksesi (tosin minä en lupaa tulla vastavuoroisesti teille).

Sikainfluenssa ei pääse täällä enää otsikoihin. Aarno kävi sunnuntaina ottamassa rokotteen. Jonoa ei ollut lainkaan. Vaimo sai rokotteen työpaikalla jo pari viikkoa sitten ja minä menen tänään Antonin kanssa ottamaan rokotteen yliopistolle. Työntekijöiden perheenjäsenille tarjotaan mahdollisuus rokotteeseen. Jostain syystä alle 10-vuotialle lapsille suositellaan kahta rokotetta. Alina ei halua edes ottaa yhtä rokotetta, joten hän jää ilman. Uskoisimme yhden rokotuskerran riittävän pojille, koska se kuitenkin antaa suojan 85 prosentin varmuudella.

Sain viimein varattua meille tammikuuksi lomamatkan Meksikoon. Menemme viettämään vaimon syntymäpäivää (25-vuotis syntymäpäivä) hiekkarannoille. Matkatarjonta on valtaisaa. Samaa kohdetta myydään usean eri välittäjän (matkatoimistot ja internet-sivustot) kautta. Vaimo oli pyytänyt tarjousta matkatoimistosta. Heidän tarjous "all-inclusive" 7 päivän matkasta lentoineen oli noin 4500 $ meidän perheeltä. Kohteen oman nettisivujen kautta saman kohteen olisi saanut noin 1000 $ edullisemmin (8 päivää). Otimme vielä kuitenkin edullisemman hotellin, jotta meille jää rahaa tehdä joululoman aikana matka USA:n pääkaupunkiin. Lisäksi olemme täällä ollessamme jo tottuneet elämään vähän vaatimattomassa asunnossa (vetoista, kuluneisuutta, lattiassa reikä jne.). Matkan hinta vaihteli sen mukaan, minkälaiset lennot nettihaku tarjosi. Saimme kuitenkin vaimon haluamat päivälennot, koska hän ei halua lentää pimeään aikaan.

Alina on ollut viime päivinä huolissaan ukin kunnosta. Hän haluaisi kovasti nähdä ukin. Hän toivoo ukille voimia ja jaksamista, jotta näkee ukin ensi kesänä Santtion mökillä. Ainakin Alina rukoilee sen puolesta iltaisin.

Sikari

Olin muistaakseni 6-vuotias, kun ensimmäisen kerran kävin katsomassa Lukon jääkiekko-ottelua. Vuotilaisen Tomi pelasi tuohon aikaan F-junioreissa ja he pääsivät "jäsenkortillaan" ilmaiseksi katsomaan pelejä. Tomi puhui järjestysmiehen ympäri kertomalla, että olen hänen pelikaverinsa, mutta olin mukamas unohtanut oman korttini kotiin. Pääsin kuin pääsinkin katsomaan peliä (vanhemmiltani salassa tietenkin) ja jännää oli. En ole varma, mistä olen saanut kipinän jääkiekkoon. 5-vuotiaana sain joulupukilta lahjaksi jääkiekkopelin. Odottelin oman huoneen ikkunan takana joulupukin saapmuista helikopterilla ja olin kieltämättä pettynyt, kun hän tulikin oranssin värisellä Kadetilla kotipihan portille. Avaessani ulko-ovea joulupukille ihmettelin, miksi lahjat voivat olla jo välieteisessä, vaikka joulupukki oli vielä ulkona. Joulupukki kysyi minulta, mitä mahtaa olla ison paketin sisällä, joka nojasi välieteisen patteriin. Arvasin lahjan sisällön ensiyrittämällä.

Innostukseni jääkiekkoon ei ole geeneissä. Vanhempani tai vanhemmat sisarukseni eivät harrastaneet urheilua. Minä sen sijaan vietin varttuessani paljon vapaa-aikaani Äijänsuon jäähallilla katsomassa Lukon edustusjoukkueen harjoituksia ja keräämässä laidan yli lentäneitä jääkiekkoja sekä kerjäämässä pelaajilta jääkiekkomailoja. En koskaan kertonut (tai uskaltanut kertoa) vanhemmilleni, missä vietin aikaani. A- ja B-juniorien pelejä kävin myös katsomassa. Vanhempieni on kuitenkin täytynyt tietää "harrastuksestani", koska parhaimmillaan minulla oli lähes 20 jääkiekkomailaa kotona ja lukuisia kiekkoja. 70-80 lukujen taitteissa ei ollut sivupleksejä ja kaksi kertaa sain kiekon jäähallissa päähäni. Toisella kertaa B-juniorien 2. valmentaja hoiti kuhmuani. Minuun toki sattui, mutta enemmän itkin sitä, että hän oli isäni työkaveri ja pelkäsin hänen kertovan isälleni tapahtumasta.

Monena vuotena ja lukuisia kertoja pyysin lupaa aloittaa jääkiekkoharrastuksen, mutta joka kerta lupani evättiin. Vanhempani pitivät lajia liian vaarallisena ja kallina harrastuksena. Viimeisenä oljenkortena yritin vakuuttaa vanhempani, että maalivahtina oleminen ei ole niin vaarallista ja joukkueelta saa maalivahdin patjat lainaksi. En silti onnistunut vakuuttamaan vanhempiani. Ehkä he pelasivat asian osalta varman päälle, koska luistimiakaan en saanut joka talveksi. Olin tuolloin kuitenkin varma, että minusta olisi tullut hyvä pelaaja ja olisin halunnut saada nimeni lehteen. Siihen aikaan ei vielä ollut hallin katossa roikkuvia näyttötauluja, mutta eilen tämä tämä toiveeni viimein toteuti. Tosin en ole odottanut yli 30-vuotta saadakseni nimeäni näyttötauluun ja aikaa on ehtinyt vierähtää, mutta eilen sain nimeni viimein näyttötauluun. Tosin etunimeni oli kirjoitettu väärin. Minua on toisinaan kutsuttu lapsuudessa Sikari Sakariksi, mutta Sikari etunimenä oli kuitenkin näyttötaulussa vähän likaa. Minua - siis Sikaria - onniteltiin "#1 Cochran" -kilpailun voittajana...

Peli itsessään oli ihan ok ja samoin istumapaikat, eikä vaimokaan nukahtanut kesken pelin. Meillä oli istumapaikat kotijoukkuueen pelipuolisikon päädystä. Lippujen lisäksi sain Penguinsien lippalakin, maalivahdin kuvan nimikirjoituksella, hiirimaton ja jotain muuta rihkamaa. Pelin piti olla selvä, koska vastaikkain olivat koko sarjan huonoin joukkue (Carolinalla vain 6 voittoa 25 pelistä) ja yksi parhaista. Niin siinä vain kuitenkin kävi, että Carolina voitti 3-2 ja Jussi Jokinen vastasi illan näyttävimmästä maalista. Hän rynni kahden puolustajan läpi, siirsi kiekon vasempaan ja veti ranteella aivan oikeaan yläpesään. Ehkä urheilut on nyt tultu paikanpäällä nähdyksi (2 jalkapallo- ja 2 jääkiekko-ottelua). En turhaan hehkuttanut Pittsburghin yliopiston lauantaista jalkapallo-ottelua viime blogissani, koska sunnuntain sanomalehdessä toimittajakin mainitsi pelin olleen paras, mitä Heinz-areenalla on sen 8-vuotisen historian aikana koskaan pelattu.

Painajaisemme lattian kunnosta ja kestävyydestä kävi eilen toteen. Olen jo muutamana päivänä surffaillut netissä etsiäkseni meille lomamatkaa tammikuulle. Pyysin vaimoa istumaan sohvalle viereeni katsomaan erästä löytämääni kohdetta. Hänen istuessa viereeni rysähti. Luulin ensin sohvan hajonneen, mutta sohvan etujalka olikin mennyt lattian läpi. Okei, minun olisi pitänyt olla korrekti ja kertoa, että minä istuin sohvalle, jolloin sohva rojahti lattian läpi. Muutoin joku voisi saada sellaisen käsityksen, ettei vaimoni olisi normaalipainoinen. Joka tapauksessa parkettilattia hajosi sohvan alta ja nyt meillä on lattiassa kirjaimmellisesti 12 cm levyinen ja 50 cm pitkä reikä! Onneksi se on sohvan alla ja sohvaa sai siirrettyä toiseen kohtaa. Soittaessani vuokraisännälle hän oli huolissaan, ettei kukaan putoa kellariin. Huoli on sikäli aiheellinen, että parkettilattian alla ei ole muuta kuin teräs- ja puukoolingit. Lattian kunto on houlestuttava muistakin kohdista, mutta toivomme sen kuitenkin kestävän vastaisuudessa.

Lomamatkan varaaminen on täällä hyvin haasteellista. Tarjontaa tuntuu olevan lähes rajottomasti. Kun kohde on valittu, niin silti on vielä yli 80 hotellia valittavana. Lisäksi internet sivustosta riippuen saman matkapaketin hinta vaihtelee huomattavasti. Kun samaa lomakohdetta katsoo yhden sivuston kautta, voi hinta vaihdella silloinkin yhden päivän sisällä jopa 250-300 dollaria meidän perheen osalta. Pitäisi vain tehdä varaus ja olla sen jälkeen seuraamatta matkapaketin hintaa....

Itsenäisyyspäivä"juhlamme" menivät ihan mukavasti. Aarnon luokkakaverin perhe halusi tuoda meille Dunkin donitseja ja yllätyimme iloisesti, kun donitsien kuoritteena oli Suomen lippu!. Ilta sujui mukavasti keskustellen antimien ja virvokkeiden äärellä. Vaimon esimiehen vaimo (Sharon) on tosin suomalaisenkin mittapuun mukaan varsin puhelias ja äänekäs. Hänellä riitti juttua niin pajon, etteivät muut tahtoneet saada suunvuoroa. Ehkä valkoviinilläkin saattoi olla jotain osuutta asiaan, mutta ensi kerralla muistan aikankin varautua tarjoamaan jäitä valkoviinin kanssa. Niin, ja meille kuuluu ihan hyvää. Arkipäivät alkavat vain olla niin toisensakaltaisia, ettei minulla ole niistä juurikaan uutta kerrottavaa. Lapset käyvät koulua ja vaimo käy töissä, joskin viime aikoina vaimo on hieman valitellut työstressistä. Mistään vakavasta ei kuitenkaan ole kyse. Hän on tehnyt Suomessa lyhennettyä työpäivää ja täällä työpäivät ovat näin ollen pidempiä.

Elämäni ottelu

Täällä oli ensimmäinen pakkaspäivä. Lämpötila on pysytellyt vähän nollan alapuolella koko päivän ja pitkin päivää on ollut vähäistä lumisadetta. Olin tänään katsomassa Aarnon kanssa amerikkalaista jalkapalloa. Koleasta säästä huolimatta ottelu tarjosi suurta viihdettä ja draamaa. Aarnon luokkakaverin isä, Andy, vie meidät katsomaan ottelua. Kyllä, kyse on samasta Andysta, jonka kanssa kävimme lokakuussa kauhujen talossa. Tällä kertaa kohde oli huomattavasti lapsiystävällisempi. Ottelu oli loppuunmyyty, joten katsojia oli 65000. Arviolta 10000 katsojaa oli vierasjoukkueen kannattajia. Käsittämätöntä, että kaupungin kakkosjoukkue (yliopiston joukkue) vetää katsomon täyteen. Ilma olisi ollut huomattavasti parempi ulkojääkiekolle, mutta ottelu oli ehkä paras koskaan näkemäni joukkupeli viihtyvyydeltään. Myönnän olevani hurahtanut amerikkalaiseen jalkapalloon.

Verrattuna mihinkään muuhun joukkuelajiin amerikkalaisessa jalkapallossa, mikään ei ole mahdotonta. Vastakkain olivat sarjan kaksi parasta yliopistojoukkuetta. Pittsburgh oli ennen ottelua kakkosena. Ottelun voittajalle oli tiedossa jatkopelejä ja hävijälle kesäloma. Aarno ei ehkä ollut toppauksistaan huolimatta niin kiinnostunut ottelusta ja hänen luokkatoverinsakin nukkui lähes koko toisen erän. Toisessa erässä Pittsburgh johti jo 21 pisteellä (31-10), mutta heti kotijoukkueen aloituspotkusta vastustaja juoksi koko kentän läpi tehden 99 yardin touchdownin (6 pistettä). Vierasjoukkue tuli takaa tasoihin (38-38) neljännessä ja samalla viimeisessä erässä. Peliä oli jäljellä vain puolitoista minuuttia, kun kotijoukkue siirtyi 44-38 johtoon. Kotijoukkue kuitenkin epäonnistui touchdownin jälkeisessä potkumaalissa (1 piste). Vierasjoukkue sen sijaan teki tasoittavan touchdownin, kun peliaikaa oli jäljellä 20 sekuntia ja onnistuivat lisäksi potkumaalissaan siirtyen johtoon ensimmäistä kertaa koko ottelun aikana. Tämä 44-45 johto riitti vierasjoukkueen voittoon, joten pakkasesta huolimatta tappio tiesi Pittsburghin yliopistojoukkueelle kesälomaa. Tunnelma oli vähän samankaltainen, kuin Suomen hävittyä 6-5 Ruotsille jääkiekosssa muutama vuosi sitten 5-1 johdosta huolimatta.

Jätteiden määrä yhdestä jalkapallo-ottelusta on valtava. Roskat eivät pelkästään rajoitu 3,5 tunntia kestävän ottelun aikana nautittuihin ruokiin ja virvokkeisiin, vaan myös parkkialueilla on runsaasti roskia. Ennen ottelua fanit grillaavat ruokia ja syövät eiväitään parkkialuella. En ole turhaan aikaisemmin viitannut kertakäyttökulttuuriin. Se on niin iskoistunut amerikkalaiseen elämäntapaan, että siihen tuskin on tulossa muutosta vuosikausiin ellei jopa vuosikymmeniin. Ala-asteella lapset tottuvat ruokailemaan kertakäyttöastioista, sillä koulunlounaatkin syödään valmiiksi pakatuista kertakäyttöastioista. Näin ollen lapset tottuvat jo pienestä pitäen kertakäyttökulttuuriin. Olen ollut kerran kuukaudessa Aarnon luokan välitunti- ja lounasruokailun valvojana, joten olen päässyt seuraamaan lounasruokailua paikanpäällä.

Edellinen valvojavuoroni oli tämän viikon torstaina, jolloin kielitaitoni joutui jälleen kerran koetukselle. 7-vuotiaiden puhetta on aivan mahdotonta ymmärtää. Lounasruokailun aikana eräs poika pyysi minulta lupaa käydä vessassa ja vasta kolmannella kerralla ymmärsin hänen kysymyksensä. Vastaavasti toinen poika pyysi kolme kertaa sitomaan kengännauhansa ennen kuin sain jotain tolkkua. Kielitaidostani voinee rehellisesti todeta: kolmas kerta toden sanoo.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille ja kiitos sotiemme veteraaneille itsenäisyyden puolustamisesta. Me pidämme sunnuntaina pienimuotoiset itsenäisyyspäiväjuhlat. Meille tulee kylään 3 suomalaista, yläkerran pojat ja Aarnon luokkakaverin (Julian) perhe. Juhla tulee sujumaan periamerikkalaisella tavalla syömällä pizzaa, donitseja ja poppareita. Toivottavasti huomisen kunniaksi lapsemme välttävät viettämästä päivittäistä itsepäisyyspäiväänsä.

Kielitaito

Lähtökohdat minun englannin kielen taidoille eivät ole parhaat mahdolliset. Aloitin 7-luokalla englannin kielen opiskelun. Rauman murteella englanninkieleset sanat tuntuivat mahdottomilta lausua. Tuohon aikaan David Bowie oli kova sana ja China Girl mielettömän hyvä kappale. Toki se on sitä vieläkin. Reippaana poikana päätin kysyä englannin opettajalta, mitä sana "girl" tarkoittaa. Lausuin kyseisen sanan aivan samalla tavalla kuin se kirjoitetaan. Ihmettelin, miksi koko luokka rävähti nauramaan kysymystäni, mutta pääasia oli saada opettajalta asiallinen vastaus kysymykseeni. Lukion opettaja keskittyi liikaa kielioppiin, eikä englannin opiskelu ollut helppoa. Ylioppilaskirjoituksissa läpäisin englannin kokeen toiseksi alhaisimmalla arvosanalla.

Muutettuani Raumalta Espooseen opiskelukaverit naljailivat minulle, että puhu suomea. Vähitellen Rauman murre alkoi kadota puheestani ja jo toisena opiskeluvuotenani puhuin äidinkielelläni, mutta edelleenkään englannin opiskelu ei ollut lähellä kieltäni (sydäntäni). Mua pänni syvästi, jos tenttikirjat olivat englanninkielisiä. Hain Otaniemen kirjastosta vastaavan aihealueen kirjan suomenkielisenä ja luin sitä tenttiin menestyksekkäästi. Vaikka Hoke-setäni painotti jo 80-90 lukujen vaihteessa kielitaidon tärkeyttä, pystyin luovimaan suomen kielellä. Seinä tuli vastaan vasta työelämässä ja minun oli käytävä työnantajan tarjoamalla englannin kielen kursseilla. Siperia opettaa - sanotaan. Kaikista vuosien varrella tekemistäni ponnisteluista huolimatta kieleni tahtoo mennä täällä edelleen solmuun.

Lasten, noin 4-8 vuotiaat, mielestä puhun englantia "ihmeellisesti" murtaen ja he eivät tahdo saada puheestani selvää. Itse asiassa minä voin sanoa aivan samaa heidän puheesta. Myönnän toki, että edelleenkään kaikkien sanojen lausuminen ei ole helppoa ja välillä tulee väärinymmärryksiä. Tähän astisista väärinymmärryksistä paras lienee vierailuni Antonin ja Aarnon kanssa Mc'Donalds ravintolassa viime viikon torstaina, kun entinen raumalainen tekee hampurilaistilauksen hieman puhevikaisen asiakaspalvelijan kanssa. Seuraava tarina on kännetty vapaasti suomeksi.

Minä: Tilaisin 1 tavallisen ja 2 juustohampurilaista.

Palvelija: (Katsoo minua ymmällään sanomatta mitään.)

Minä: Haluaisin 1 hampurilaisen ja 2 juustohampurilaista (ja osoitan kädelläni hampurilaisia).

Palvelija: Siis 2...

Minä: Kyllä (ymmärtämättäni hänen koko lausetta).

Minä: (Maksan ostokset, joskin ihmettelen hintaa ja käyn poikien kanssa vessassa).

Palvelija: (Ojentaa minulle 2 erikoiskahvia, kun palaamme takaisin tiskille).

Minä: Tilasin 1 hampurilaisen ja 2 juustohampurilaista, enkä kahvia (olen täysin hämilläni).

Palvelija: (Vastaa takaisin, mutta puheesta ei saa mitään selvää.)

Aloin jo hermostua, mutta vuoropäällikkö tuli auttamaan asiakaspalvelijaa. Vuoropäällikkö ymmärsi tilaukseni ja pahoitteli asiaa. Sain pian 1 tavallisen ja 2 juustohampurilaista sekä 1 dollarin takaisin, koska maksamani erikoiskahvit olivat kalliimpia. Yritin kyllä vielä sanoa vuoropäällikölle, että voin myös ostaa kyseiset kahvit, jos kahveista koituu heille jotain haittaa (taloudellista tappiota). En tullut kuitenkaan ymmärretyksi ja annoin asian jo olla... Ehkäpä minun on tosiaan tarpeen mennä kielitunneille opettelemaan lausumista.

Saimme eilisen sanomalehden välissä joulukortin (kirjekuoressa). Minulla meni hetki aikaa ihmetellessä, kuka on Ronald Harris. Ronald Mc'Donalds olisi ollut minulle tutumpi henkilö viitaten edelliseen kokemukseeni, kunnes katsoin kirjekuorta molemmin puolin. Vastaanottajan kohdalle oli kirjoitettu "Ronald Harris paper carrier" ja hänen osoitteensa (postilokero). Olimme siis saaneet joulutervehdyksen lehdenjakajalta. Täällä on ilmeisesti tapana antaa joululahjoja vähän tuntemattomillekin henkilöille, joten onkohan lehdenjakajan joulutervehdys vinkki siitä, että hänkin tarvitsee joululahjan. Samalla logiikalla minun pitäisi käydä antamassa 75-vuotialle (minun arvio hänen iästään) parturitädillekin joululahja. Hänet olen sentään tavannut kerran henkilökohtaisesti. Voisin joulutervehdyksen lisäksi toivottaa hänelle leppoisia eläkepäiviä vihjailuna siitä, että hänen on jo aika ripustaa sakset naulaan.

Ihmiset ovat täällä erittäin kohteliaita. Ruokakaupassa ihmiset sanovat "anteeksi", kun seison ostoskärryjen kanssa ruokahyllyn vieressä ja he kävelevät ohitseni, vaikka kärryni eivät ole heidän tiellään. Eilen jopa polkupyöräilijä pyysi minulta anteeksi kävellessäni Antonia hakemaan. Ajatuksenani oli ylittää katu ja käännyin vasemman olkani yli katsomaan takaatulijoita. Takaa tuleva polkupyöräilijä väisti hieman keskemmälle tietä ja pyysi ohi mennessään anteeksi. Ei minulta tarvitse koko ajan pyytää anteeksi! Olen tottunut suomessa ruokakaupoissa ja pankeissa kiilaileviin mummoihin. Oma isoäitinikin käytti surutta kyynerpäätaktiikkaa ruokakaupassa 80-luvulla etuillessaan muita (se ei ollut kylläkään hänen toistuva tapansa, mutta kerran häpesin kulkea hänen perässään). Ehkä minun onkin totuttava paikalliseen kulttuuriin paremmin ja opittava sanomaan anteeksi, kun joku seisoo ruokakärryjen kanssa ostoskäytävällä. Anteeksi -sana on kuitenkin kohteliasuus, jolloin toinen tulee otetuksi huomioon. Olenhan jo tottunut tervehtimään ventovieraita ihmisiä kaduilla, vaikka suomessa on ollut tapana kulkea pää painuksissa ja kääntyneenä vastakkaiseen suuntaan.

Luomu

Elämä on täällä jatkunut aika leppoisissa merkeissä. Kävellessäni eilen aamulla yliopiston punttikselle ajattelin elämän itse asiassa olevan oikein mukavaa. Ei ole huolta, eikä stressiä (päänahka ei hilseile). Aamupäivisin saan omaa aikaa, kun Anton on päiväkodissa. Ajatuksissani haaveilen Inkoon ulkosaariston kesämökistä, jossa voi viettää kesäisiä päiviä vielä marraskuussa, kuten täällä. Sunnuntaina oli jälleen kerrassaan fantastinen päivä. Aurinko paistoi ja lämpötila oli 17 astetta. Tälläinen marraskuun ilma on toki täälläkin poikkeuksellista. Haaveissani on vain 2 vikaa. Ensinnäkään meillä ei ole kesämökkiä Inkoon ulkosaaristossa ja toisekseen Suomessa ei ole marraskuussa aurinkoista tai 17 asteen ulkolämpötiloja, mutta ainahan ihminen saa haaveilla. Ai miksi haaveilen juuri Inkoon ulkosaaristosta? Veneilin siellä kahden hyvän ystäväni kanssa elokuun alussa ennen muuttoamme tänne. Saaren kalliolla oli ihanaa lokoilla ja käydä uimassa. Seura oli mukavaa ja maisemat upeita. Lisäksi Inkoon saaristo on kuitenkin lyhen ajomatkan päässä Espoosta.

Alina ja Aarno ovat pärjänneet koulussa erinomaisesti. Menestys ei ole yksinomaan rajoittunut paikalliseen kouluun, vaan myös kotiperuskoulusta on tullut kiitettäviä arvosanoja Suomeen arvosteltaviksi lähetetyistä kokeista. Ehkä joku ajattelee tässä vaiheessa, että vanhemmat ovat tietenkin auttaneet kokeissa, mutta minä olen ollut tiukka opettaja. Ainakin lapsuudenystäväni Tero tuntee kirjaimellisesti tiukkapipoisuuteni. En koskaan suostunut pelamaan kahden kaverin kanssa katupalloa (1 vastaan 1 ja maalivahti) ellen saanut huilata keskimmäistä peliä olemalla maalissa. Alina ja Aarno ovat saaneet tehdä kaikki kirjan tehtävät ja ennen koetta on toisinaan tehty kertaustehtäviä. Sen jälkeen he ovat istuneet kirjoituspöydän äärellä yksin kunnes koe on tehty. Paikallisesta koulusta tuli ennen Kiitospäivää ensimmäisen periodin todistus (täällä on neljä periodia). Alina sai 4. luokalta 6 arvosanaa, joista kaikki yhtä lukuunottamatta olivat A (outstanding). Englannista tuli B (above average). Aarno vastaaavasti sai 1. luokalta 2 arvosanaa, joista toinen oli A ja toinen B.

Maanantain aamun haaveiden lisäksi ehdin pohtia myös tulevaisuutta ja jotenkin ala-asteen opettajan virka alkoi tuntua huokuttelevalta. Ei pelkästään pitkien kesälomien takia, mutta myös kotiperuskoulun opettajana on ollut kivaa. Pohdinnoistani tietämättä vaimokin totesi minulle maanantai-iltana, että minä olisin oikein hyvä opettaja, koska miesopettajista alkaa olla pulaa. Olisikohan minusta kuitenkaan opettajaksi, koska minä en ole suorittanut opettajan perustutkintoa...

Lähes jokaisessa täällä myytävässä elintarvikepakkauksessa on jokin terveyteen liittyvä tai ylistävä sana. Whole grain (täysjyvä), natural (luonnonmukainen), good source of fiber (hyvä kuitulähde), can help lower cholesterol (auttaa alentamaan kolesteroliarvoja) jne. Lisäksi elintarvikepakkauksissa on pitkä lista kaikista ravintoaineista. Ruokiin on lisätty mm. A, C ja D vitamiinejä. Kun päivittäiset ravintoainemäärät lasketaan elintarvikepakkauksista yhteen, tulee päivittäinen ravintoainetarve ylitettyä kirkkaasti. No, ainakaan ei pitäisi tulla puutostiloja. Mielestäni täällä myydään myös luomutuotteita (organic) enemmän kuin Suomessa ja luomutuotteiden hinnat ovat vain vähän tavallisia tuotteita kalliimpia. 1,89 litran luomumaito maksaa vähän yli 3 dollaria ja mekin olemme juoneet pelkästään luomumaitoa. Tuoremehuja saa myös paljon orgaanisesti tuotettuina. Alkuvaiheessa ostimme mm. luomubanaaneja ja hedelmiä, mutta enää emme ole niiden osalta niin tarkkoja. Aarnon luokkatoverin äidiltä kuulimme, että luomutuotteiden tuottajilla (mm. vihannesten ja hedelmien kerääjät) on todettu suurempi riski sairastua Parkinsonin tautiin. Syytä ei kuitenkaan vielä tiedetä.

Ensi viikon maanantaina pääsen jälleen katsomaan NHL-jääkiekkoa! Vastaajaviestini oli todellakin totta. Olin voittanut kaksi lippua Penguins ja Hurricanes väliseen otteluun sekä lisäksi jonkun palkintopaketin. Vaimo pääsee katsomaan jääkiekkoa, kun saimme järjestettyä suomalaisen naapurimme lastenhoitajaksi. Vaimo ei ole lätkässä kiekkoon, mutta ainakin NHL-jääkiekko on hänelle uusi kokemus - toivottavasti myös elämys. Toivon hänen pysyvän hereillä ja jaksavan seurata koko ottelun. Palkintopaketin sisällöstä en tiedä, mutta kotijoukkueen pelipaita olisi kiva. Vierasjoukkueessa pelaa kolme suomalaista (Jussi Jokinen, Tuomo Ruutu ja Joni Pitkänen). Tästä huolimatta olen kuitenkin kotijoukkueen puolella. TV:stä niiden peliä on ollut ilo seurata ja asunhan minä "Sportsburgh:ssa".