Sikari

Olin muistaakseni 6-vuotias, kun ensimmäisen kerran kävin katsomassa Lukon jääkiekko-ottelua. Vuotilaisen Tomi pelasi tuohon aikaan F-junioreissa ja he pääsivät "jäsenkortillaan" ilmaiseksi katsomaan pelejä. Tomi puhui järjestysmiehen ympäri kertomalla, että olen hänen pelikaverinsa, mutta olin mukamas unohtanut oman korttini kotiin. Pääsin kuin pääsinkin katsomaan peliä (vanhemmiltani salassa tietenkin) ja jännää oli. En ole varma, mistä olen saanut kipinän jääkiekkoon. 5-vuotiaana sain joulupukilta lahjaksi jääkiekkopelin. Odottelin oman huoneen ikkunan takana joulupukin saapmuista helikopterilla ja olin kieltämättä pettynyt, kun hän tulikin oranssin värisellä Kadetilla kotipihan portille. Avaessani ulko-ovea joulupukille ihmettelin, miksi lahjat voivat olla jo välieteisessä, vaikka joulupukki oli vielä ulkona. Joulupukki kysyi minulta, mitä mahtaa olla ison paketin sisällä, joka nojasi välieteisen patteriin. Arvasin lahjan sisällön ensiyrittämällä.

Innostukseni jääkiekkoon ei ole geeneissä. Vanhempani tai vanhemmat sisarukseni eivät harrastaneet urheilua. Minä sen sijaan vietin varttuessani paljon vapaa-aikaani Äijänsuon jäähallilla katsomassa Lukon edustusjoukkueen harjoituksia ja keräämässä laidan yli lentäneitä jääkiekkoja sekä kerjäämässä pelaajilta jääkiekkomailoja. En koskaan kertonut (tai uskaltanut kertoa) vanhemmilleni, missä vietin aikaani. A- ja B-juniorien pelejä kävin myös katsomassa. Vanhempieni on kuitenkin täytynyt tietää "harrastuksestani", koska parhaimmillaan minulla oli lähes 20 jääkiekkomailaa kotona ja lukuisia kiekkoja. 70-80 lukujen taitteissa ei ollut sivupleksejä ja kaksi kertaa sain kiekon jäähallissa päähäni. Toisella kertaa B-juniorien 2. valmentaja hoiti kuhmuani. Minuun toki sattui, mutta enemmän itkin sitä, että hän oli isäni työkaveri ja pelkäsin hänen kertovan isälleni tapahtumasta.

Monena vuotena ja lukuisia kertoja pyysin lupaa aloittaa jääkiekkoharrastuksen, mutta joka kerta lupani evättiin. Vanhempani pitivät lajia liian vaarallisena ja kallina harrastuksena. Viimeisenä oljenkortena yritin vakuuttaa vanhempani, että maalivahtina oleminen ei ole niin vaarallista ja joukkueelta saa maalivahdin patjat lainaksi. En silti onnistunut vakuuttamaan vanhempiani. Ehkä he pelasivat asian osalta varman päälle, koska luistimiakaan en saanut joka talveksi. Olin tuolloin kuitenkin varma, että minusta olisi tullut hyvä pelaaja ja olisin halunnut saada nimeni lehteen. Siihen aikaan ei vielä ollut hallin katossa roikkuvia näyttötauluja, mutta eilen tämä tämä toiveeni viimein toteuti. Tosin en ole odottanut yli 30-vuotta saadakseni nimeäni näyttötauluun ja aikaa on ehtinyt vierähtää, mutta eilen sain nimeni viimein näyttötauluun. Tosin etunimeni oli kirjoitettu väärin. Minua on toisinaan kutsuttu lapsuudessa Sikari Sakariksi, mutta Sikari etunimenä oli kuitenkin näyttötaulussa vähän likaa. Minua - siis Sikaria - onniteltiin "#1 Cochran" -kilpailun voittajana...

Peli itsessään oli ihan ok ja samoin istumapaikat, eikä vaimokaan nukahtanut kesken pelin. Meillä oli istumapaikat kotijoukkuueen pelipuolisikon päädystä. Lippujen lisäksi sain Penguinsien lippalakin, maalivahdin kuvan nimikirjoituksella, hiirimaton ja jotain muuta rihkamaa. Pelin piti olla selvä, koska vastaikkain olivat koko sarjan huonoin joukkue (Carolinalla vain 6 voittoa 25 pelistä) ja yksi parhaista. Niin siinä vain kuitenkin kävi, että Carolina voitti 3-2 ja Jussi Jokinen vastasi illan näyttävimmästä maalista. Hän rynni kahden puolustajan läpi, siirsi kiekon vasempaan ja veti ranteella aivan oikeaan yläpesään. Ehkä urheilut on nyt tultu paikanpäällä nähdyksi (2 jalkapallo- ja 2 jääkiekko-ottelua). En turhaan hehkuttanut Pittsburghin yliopiston lauantaista jalkapallo-ottelua viime blogissani, koska sunnuntain sanomalehdessä toimittajakin mainitsi pelin olleen paras, mitä Heinz-areenalla on sen 8-vuotisen historian aikana koskaan pelattu.

Painajaisemme lattian kunnosta ja kestävyydestä kävi eilen toteen. Olen jo muutamana päivänä surffaillut netissä etsiäkseni meille lomamatkaa tammikuulle. Pyysin vaimoa istumaan sohvalle viereeni katsomaan erästä löytämääni kohdetta. Hänen istuessa viereeni rysähti. Luulin ensin sohvan hajonneen, mutta sohvan etujalka olikin mennyt lattian läpi. Okei, minun olisi pitänyt olla korrekti ja kertoa, että minä istuin sohvalle, jolloin sohva rojahti lattian läpi. Muutoin joku voisi saada sellaisen käsityksen, ettei vaimoni olisi normaalipainoinen. Joka tapauksessa parkettilattia hajosi sohvan alta ja nyt meillä on lattiassa kirjaimmellisesti 12 cm levyinen ja 50 cm pitkä reikä! Onneksi se on sohvan alla ja sohvaa sai siirrettyä toiseen kohtaa. Soittaessani vuokraisännälle hän oli huolissaan, ettei kukaan putoa kellariin. Huoli on sikäli aiheellinen, että parkettilattian alla ei ole muuta kuin teräs- ja puukoolingit. Lattian kunto on houlestuttava muistakin kohdista, mutta toivomme sen kuitenkin kestävän vastaisuudessa.

Lomamatkan varaaminen on täällä hyvin haasteellista. Tarjontaa tuntuu olevan lähes rajottomasti. Kun kohde on valittu, niin silti on vielä yli 80 hotellia valittavana. Lisäksi internet sivustosta riippuen saman matkapaketin hinta vaihtelee huomattavasti. Kun samaa lomakohdetta katsoo yhden sivuston kautta, voi hinta vaihdella silloinkin yhden päivän sisällä jopa 250-300 dollaria meidän perheen osalta. Pitäisi vain tehdä varaus ja olla sen jälkeen seuraamatta matkapaketin hintaa....

Itsenäisyyspäivä"juhlamme" menivät ihan mukavasti. Aarnon luokkakaverin perhe halusi tuoda meille Dunkin donitseja ja yllätyimme iloisesti, kun donitsien kuoritteena oli Suomen lippu!. Ilta sujui mukavasti keskustellen antimien ja virvokkeiden äärellä. Vaimon esimiehen vaimo (Sharon) on tosin suomalaisenkin mittapuun mukaan varsin puhelias ja äänekäs. Hänellä riitti juttua niin pajon, etteivät muut tahtoneet saada suunvuoroa. Ehkä valkoviinilläkin saattoi olla jotain osuutta asiaan, mutta ensi kerralla muistan aikankin varautua tarjoamaan jäitä valkoviinin kanssa. Niin, ja meille kuuluu ihan hyvää. Arkipäivät alkavat vain olla niin toisensakaltaisia, ettei minulla ole niistä juurikaan uutta kerrottavaa. Lapset käyvät koulua ja vaimo käy töissä, joskin viime aikoina vaimo on hieman valitellut työstressistä. Mistään vakavasta ei kuitenkaan ole kyse. Hän on tehnyt Suomessa lyhennettyä työpäivää ja täällä työpäivät ovat näin ollen pidempiä.