Kielitaito

Lähtökohdat minun englannin kielen taidoille eivät ole parhaat mahdolliset. Aloitin 7-luokalla englannin kielen opiskelun. Rauman murteella englanninkieleset sanat tuntuivat mahdottomilta lausua. Tuohon aikaan David Bowie oli kova sana ja China Girl mielettömän hyvä kappale. Toki se on sitä vieläkin. Reippaana poikana päätin kysyä englannin opettajalta, mitä sana "girl" tarkoittaa. Lausuin kyseisen sanan aivan samalla tavalla kuin se kirjoitetaan. Ihmettelin, miksi koko luokka rävähti nauramaan kysymystäni, mutta pääasia oli saada opettajalta asiallinen vastaus kysymykseeni. Lukion opettaja keskittyi liikaa kielioppiin, eikä englannin opiskelu ollut helppoa. Ylioppilaskirjoituksissa läpäisin englannin kokeen toiseksi alhaisimmalla arvosanalla.

Muutettuani Raumalta Espooseen opiskelukaverit naljailivat minulle, että puhu suomea. Vähitellen Rauman murre alkoi kadota puheestani ja jo toisena opiskeluvuotenani puhuin äidinkielelläni, mutta edelleenkään englannin opiskelu ei ollut lähellä kieltäni (sydäntäni). Mua pänni syvästi, jos tenttikirjat olivat englanninkielisiä. Hain Otaniemen kirjastosta vastaavan aihealueen kirjan suomenkielisenä ja luin sitä tenttiin menestyksekkäästi. Vaikka Hoke-setäni painotti jo 80-90 lukujen vaihteessa kielitaidon tärkeyttä, pystyin luovimaan suomen kielellä. Seinä tuli vastaan vasta työelämässä ja minun oli käytävä työnantajan tarjoamalla englannin kielen kursseilla. Siperia opettaa - sanotaan. Kaikista vuosien varrella tekemistäni ponnisteluista huolimatta kieleni tahtoo mennä täällä edelleen solmuun.

Lasten, noin 4-8 vuotiaat, mielestä puhun englantia "ihmeellisesti" murtaen ja he eivät tahdo saada puheestani selvää. Itse asiassa minä voin sanoa aivan samaa heidän puheesta. Myönnän toki, että edelleenkään kaikkien sanojen lausuminen ei ole helppoa ja välillä tulee väärinymmärryksiä. Tähän astisista väärinymmärryksistä paras lienee vierailuni Antonin ja Aarnon kanssa Mc'Donalds ravintolassa viime viikon torstaina, kun entinen raumalainen tekee hampurilaistilauksen hieman puhevikaisen asiakaspalvelijan kanssa. Seuraava tarina on kännetty vapaasti suomeksi.

Minä: Tilaisin 1 tavallisen ja 2 juustohampurilaista.

Palvelija: (Katsoo minua ymmällään sanomatta mitään.)

Minä: Haluaisin 1 hampurilaisen ja 2 juustohampurilaista (ja osoitan kädelläni hampurilaisia).

Palvelija: Siis 2...

Minä: Kyllä (ymmärtämättäni hänen koko lausetta).

Minä: (Maksan ostokset, joskin ihmettelen hintaa ja käyn poikien kanssa vessassa).

Palvelija: (Ojentaa minulle 2 erikoiskahvia, kun palaamme takaisin tiskille).

Minä: Tilasin 1 hampurilaisen ja 2 juustohampurilaista, enkä kahvia (olen täysin hämilläni).

Palvelija: (Vastaa takaisin, mutta puheesta ei saa mitään selvää.)

Aloin jo hermostua, mutta vuoropäällikkö tuli auttamaan asiakaspalvelijaa. Vuoropäällikkö ymmärsi tilaukseni ja pahoitteli asiaa. Sain pian 1 tavallisen ja 2 juustohampurilaista sekä 1 dollarin takaisin, koska maksamani erikoiskahvit olivat kalliimpia. Yritin kyllä vielä sanoa vuoropäällikölle, että voin myös ostaa kyseiset kahvit, jos kahveista koituu heille jotain haittaa (taloudellista tappiota). En tullut kuitenkaan ymmärretyksi ja annoin asian jo olla... Ehkäpä minun on tosiaan tarpeen mennä kielitunneille opettelemaan lausumista.

Saimme eilisen sanomalehden välissä joulukortin (kirjekuoressa). Minulla meni hetki aikaa ihmetellessä, kuka on Ronald Harris. Ronald Mc'Donalds olisi ollut minulle tutumpi henkilö viitaten edelliseen kokemukseeni, kunnes katsoin kirjekuorta molemmin puolin. Vastaanottajan kohdalle oli kirjoitettu "Ronald Harris paper carrier" ja hänen osoitteensa (postilokero). Olimme siis saaneet joulutervehdyksen lehdenjakajalta. Täällä on ilmeisesti tapana antaa joululahjoja vähän tuntemattomillekin henkilöille, joten onkohan lehdenjakajan joulutervehdys vinkki siitä, että hänkin tarvitsee joululahjan. Samalla logiikalla minun pitäisi käydä antamassa 75-vuotialle (minun arvio hänen iästään) parturitädillekin joululahja. Hänet olen sentään tavannut kerran henkilökohtaisesti. Voisin joulutervehdyksen lisäksi toivottaa hänelle leppoisia eläkepäiviä vihjailuna siitä, että hänen on jo aika ripustaa sakset naulaan.

Ihmiset ovat täällä erittäin kohteliaita. Ruokakaupassa ihmiset sanovat "anteeksi", kun seison ostoskärryjen kanssa ruokahyllyn vieressä ja he kävelevät ohitseni, vaikka kärryni eivät ole heidän tiellään. Eilen jopa polkupyöräilijä pyysi minulta anteeksi kävellessäni Antonia hakemaan. Ajatuksenani oli ylittää katu ja käännyin vasemman olkani yli katsomaan takaatulijoita. Takaa tuleva polkupyöräilijä väisti hieman keskemmälle tietä ja pyysi ohi mennessään anteeksi. Ei minulta tarvitse koko ajan pyytää anteeksi! Olen tottunut suomessa ruokakaupoissa ja pankeissa kiilaileviin mummoihin. Oma isoäitinikin käytti surutta kyynerpäätaktiikkaa ruokakaupassa 80-luvulla etuillessaan muita (se ei ollut kylläkään hänen toistuva tapansa, mutta kerran häpesin kulkea hänen perässään). Ehkä minun onkin totuttava paikalliseen kulttuuriin paremmin ja opittava sanomaan anteeksi, kun joku seisoo ruokakärryjen kanssa ostoskäytävällä. Anteeksi -sana on kuitenkin kohteliasuus, jolloin toinen tulee otetuksi huomioon. Olenhan jo tottunut tervehtimään ventovieraita ihmisiä kaduilla, vaikka suomessa on ollut tapana kulkea pää painuksissa ja kääntyneenä vastakkaiseen suuntaan.