Loppu

Vuoden 1995 jääkiekon MM-kisoihin littyen voisin nyt todeta Antero Mertarannan sanoin: "Se on siinä". Ytimekkäästi sanottuna - loppu! Kyse ei ole kuitenkaan mistään juhlahetkestä, vaikka tulin näin ehkä ajatelleeksi joulu- ja tammikuussa ikävöidessäni kotiin sekä voivotellessani koti-isän arjen raskautta. Suunnittelin tuolloin polvistuvani kotipihalle ja suutelevani maata, kun saavumme Suomen kotiimme. Enää ei tee mieli polvistua. Meneehän siinä jo suukin likaiseksi. Mieliala on vähän kaksijakoinen, kuten on ollut toisinaan kirjoittaessakin. Minun kotini ja perheeni on täällä. Pittsburgh on minun kotini. Nyt on kuitenkin jälleen luovuttava kodista, mutta eiköhän omakin asunto pian tunnu jälleen kodilta, kun saan sen kalustettua ja laitettua tavarat paikoilleen. Joka tapauksessa olisin voinut viettää täällä aikaa pidempäänkin. Olen kuitenkin meidän perheestä ainoa, jolla on tämän suuntaisia ajatuksia, joten elämässä on vain mentävä eteenpäin. Lapset tosin tulevat ikävöimään ystäviään. Toivottavasti merivedet säilyvät Suomessa lämpiminä ja uimakelpoisina vielä pitkälle elokuuhun.

Olin maanantai-iltana pienellä kävelyllä, kun päässäni alkoi soida Bee Gees:n Stayin' Alive -kappale vuodelta 1977. Tuntui hyvältä hyräillä kertosäkeistöä. Vielä 1970-luvun lopulla en ymmärtänyt kappaleesta sen enempää, vaikka eno kuunteli radiosta Tapani Ripatin viikottaista diskomusiikin tanssiohjelmaa. Rytmi tuntui jo lapsena mukaansa tempaavalta, joten kait 1990-luvun alun lantion heilutukset KY:ssä ja Arkadiassa ovat peräisin tuolta ajalta. Kertasäkeistö on ohessa. Ihailkaa myös musiikkivideon pukeutumista ja hiusmuotia. Ennen kaikkea laulakaa kertosäe.

"Feel the city breaking and everybody shakin,

And were stayin alive, stayin alive.

Ah, ha, ha, ha, stayin alive, stayin alive.

Ah, ha, ha, ha, stayin alive."

You Tube musiikkivideo

Näin se aika vain vierähtää. Kappaleen alkuajoilta tähän päivään on ehtinyt tapahtua paljon. Puhumattakaan kuluneesta vuodesta. Tämä on ollut kaiken kaikkiaan oikein mukava ja antoisa vuosi. Hieno kokemus. Minä olen kenties kasvanut "aikuiseksi" viettäessäni aikaa lasten kanssa, joskaan en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Lasten ja vaimon kanssa vietetty aika on ollut laatuaikaa, vaikka asumisen laadussa ei ole ollut kehumista. Pelkkä yhdessäolo on ollut parasta.

Tämä viimeinen päivä on ollut pakkaamista ja pakkaamista. Auto tuli kuitenkin täyteen ääriään myöten, vaikka aikaisemmin tulin epälleeksi asiaa. Suksiboksi on myös täynnä tavaraa ja ruohotrimmeri ei olisi sinne mahtunut. On vain jälleen kerran todettava, että vaimo oli taas oikeassa. Suksiboksin valmistaja (Thule) antoi internet sivuillaan virheellistä tietoa boksin soveltuvuudesta autooni. Boksi sopii toisaalta hyvin auton katolle, mutta takaluukkua ei saa auki. Toisaalta ei sitä tarvitse avatakaan ennen kuin Suomessa. Olemme saaneet suunnattomasti apua lasten hoidossa. Toinen koti-isä on omien lasten kanssa pitänyt seuraa meidän lapsille ja järjestänyt ohjelmaa viimeiselle päivälle. Perheessä on kolme samanikäistä lasta, joten kaikilla lapsillamme on ollut leikkikaveri. Tänään tosin lukitsin itseni epähuomiossa pihalle. Vaimo lähti käymään kaupassa ja laitoin etuoven lukkoon. Vien autoon tavaroita ja takaovikin paukahti lukkoon. Meidän molempien avaimet olivat sisällä. Ei auttanut muu kuin kiivetä A-tikkaille 3,5 metrin korkeuteen roikkumaan ikkunalaudasta ja ponnistamaan avoimesta ikkunasta sisään. Hetken aikaa tulin kyllä ajatelleeksi, että olenko päättämässä koti-isän menestyksellistä uraa nololla tavalla, mutta minulla oli akrobaattisia taitoja.

Huomenna aamulla lähdemme aikaisin New York:iin. Vietämme siellä viimeiset kaksi päivää. Se on ensimmäinen kerta vajaan vuoden aikana, kun jakaannumme perheenä. Majoittaudumme kahteen eri hotelliin. Varasin toisesta hotellista neljän korttelin päästä yhden lisähuoneen, eikä se tullut kuin neljä kertaa kalliimmaksi kuin viime blogissani kertomani 30 dollarin säästö. Lauantaina onkin sitten edessä vähän pidempi ero, kun vaimo palaa takaisin Pittsburghiin 12 päiväksi ja minä matkustan lasten kanssa Suomeen.

Yhteenvetona voisin todeta, että pitkälle on päästy (pitkälläkin = oluella olin vuoden aikana kolme kertaa). Tämä on 143. kirjoitukseni, joskin samalla viimeinen. Tulen kenties jatkamaan kirjoittamista joskus tulevaisuudessakin tavalla tai toisella, mutta nyt on kuitenkin hyvästien aika. Kiitos ja hyvästi Pittsburgh sekä arvoisat lukijani. Päätän raporttini tähän. Täällä Sakke Koti-isä, Pittsburgh.

The End.

Pärinää

Lähipuistossamme oli viikonloppuna vanhojen (englantilaista alkuperää) autojen ratakilpailut. Perjantaista sunnuntaihin oli enemmän tai vähemmän pärinää. Kävin Aarnon kanssa molempina päivinä katsomassa ajoja hetken aikaa. Lauantain "aika-ajoja" oli katsomassa vain kourallinen ihmisiä. Sunnuntaina katsojia oli jonkin verran enemmän. Maalialueella oli arvioni mukaan 100-200 katsojaa, joten ennakkoarviointia huomattavasti vähemmän. Vuokraisäntä oli etukäteen maininnut, että puisto täyttyisi katsojista ja samalla ihmisiä vaeltaisi sankoin joukoin kotikatuamme pitkin puistoon.

Alkuun ajattelimme pitää kirpputorin pihallamme, jotta pääsemme tavaroistamme eroon, mutta siihen ei ollutkaan hyvän menekin takia tarvetta. Lapset sen sijaan innoistuvat pitämään kirpputoria ja myymään omia lelujaan, joita he eivät ota mukaan Suomeen. Minulle muodostui kuningasajatus, että lapset voisivat samalla tienata vähän rahaa myymällä vesipulloja ohikulkijoille. Kävimme kaupassa ostamassa 48 vesipulloa, jotka saimme juuri ja juuri ahdettua jääkaappiimme. Lauantai oli todella kuuma päivä ja ajattelimme vesipullojen loppuvan heti alkuunsa, mutta toisin kävi. Lapset myivät lauantaina 2 vesipulloa ja yhden "Mäkkäri" lelun. Tuotto oli lauantain osalta 3,5 dollaria, jos vesipullojen hankintakulut jätetään kokonaan huomioimatta. Sunnuntaina kauppa kävi vieläkin huonommin. Ihmisiä ei vaeltanut talomme ohi tavallista viikonloppua enempää ja näin ollen vesipullot eivät tehneet lainkaan kauppaansa. Nyt meillä on ainakin vettä ihan riittävästi loppukesän tarpeiksi. Harmi vain, että meidän kesä Pittsburghissa loppuu torstaina aamulla klo 07:00. Ei auta muuta kuin juoda vettä.

Pakkaaminen on sujunut yllättävän hyvin. Vielä on vähän pakattavaa ja autoonkin tuntuu hyvin mahtuvan tavaraa. Pitänee käydä vielä ostoksilla, jotta saamme auton pakattua täyteen. Ei vaan. Emme tarvitse yhtään enempää rojua. Minä tosin olisin halunnut ostaa polttomoottorikäyttöisen ruohotrimmerin, mutta vaimo ei antanut lupaa. Se olisi täältä ostettuna huomattavasti edullisempi. Lisäksi Suomessa sähkökäyttöisen ruohotrimmerin kanssa minulla palaa toistuvasti hermot, kun sähköjohto irtoaa jatkuvasti ja trimmerilanka on vähän väliä jumissa. Ei auta muu kuin totella vaimoa. Pitää vastaisuudessakin käyttää vanhaa sähkökäyttöistä vempainta, joka on samalla egologisempi (?) vaihtoehto ainakin vaimon puheiden perusteella. Voin sitten hyvällä omalla tunnolla polttaa veneilessä vähän enemmän polttoainetta, kun ruohotrimmerin osalta on kertynyt säästöä.

Olo on jotenkin haikea ja epätodellinen. Vaikka muutto on tosiasia, niin mieli tekisi olla täällä pidempään. Ehkä Suomessa ajatukset ovat toisenlaiset, mutta uskon tulevani muistelemaan lämmöllä mennyttä vuotta Suomen kylmenevässä syksyssä. Jäljellä on vielä kolme arkipäivää, joten niistä on otettava ilo irti. Toivottavasti matka New Yorkiin sujuu torstaina hyvin ja samoin kotimatka Suomeen lauantaina. Nykissä on tosin tiedossa vähän haasteita yöpymisen osalta. Käytin jällen kerran kovasti kehumaani Priceline-varauspalvelua, mutta tällä kertaa kaikki ei mennytkään ihan putkeen. Palvelun kautta huoneen saa varattua vain kahdelle henkilölle. Muut toiveet, kuten kaksi tuplapetiä, tulee sopia erikseen hotellin kanssa. Valitettavasti tuplapedilliset huoneet olivat buukattu täyteen... Säästin peräti 30 dollaria per yö, kun en varannut huonetta suoraan hotellin kotisivujen kautta. Nyt tämä säästö kostautunee jopa kymmenkertaisesti, kun pitää ottaa toinen huone tai yrittää tehdä muita järjestelyjä (joita en vielä tiedä). Toisaalta nyt olisi lämmintä vaikka nukkua kadulla, mutta Nykin liikenne voi olla siihen vähän liian meluisaa.

Uni

Uni ei tule varmaankaan tänä yönä silmään. Silmään... Tarkoitan, että voi olla vaikea saada nukutuksi. Klo on nyt 22:41 ja tänään on ollut kesän yksi lämpimin päivä (noin 35 astetta). Ulkona on vielä 29 astetta ja meillä on sisällä 31 astetta. Olo on nihkeä, vaikka hetki sitten tulin käyneeksi kylmässä suihkussa. Pakkaaminen on sisällä hikistä puuhaa. Ikkunoita on pidettävä auki, jotta happi ei lopu kesken. Huomisesta alkaen olisi edessä auton siivous ennen auton pakkaamisen aloittamista.

Kävin Alinan ja Aarnon kanssa torstaina katsomassa pesäpallo-ottelua. Alina totesi tiistaina, että hän haluaisi käydä katsomassa pesäpalloa ennen muuttoamme Suomeen. Pesäpallo on kuitenkin osa amerikkalaista kulttuuria, joten päätimme ryhtyä tuumasta toimeen. Lippujen saanti ei ollut hankalaa. Ostimme liput stadionilta ottelun jo alettua. Meidän kolmen liput maksoivat yhteensä 24 dollaria, joten kovin suuresta investoinnista ei ollut kyse. Ilma oli täydellinen katsojan kannalta. Pieni tuulenvire ja lämpötila 27 astetta. Itse ottelussa ei ollut suurta draamaa. Paikallisella pesäpallojoukkueella (Pittsburgh Pirates) on meneillään 17 perättäinen tappiollinen kausi (ei pääsyä jatkopeleihin). Tähän ei ole yksikään muu joukkue koskaan aikaisemmin pystynyt. Katsomo oli vain puolillaan ja moni katsoja meidän lisäksi lienee ollut turisti. Katsojia tuskin olisi näinkään paljon elleivät liput olisi edullisia. Tunnelma oli kuin hautajaisissa. Kuuluttaja yritti aina välillä saada katsomoon eloa, mutta turhaan. 7. vuoroparissa yleisö kohahti, kun merirosvot saivat yhdellä lyönnillä kaksi juoksua (ainoat koko ottelussa). Ottelua oli ihan kiva seurata, mutta minä koin sen kovin pitkäveteiseksi. Jos ilma olisi ollut vähän viileämpi, olisin todennäköisesti nukahtanut.

Aarno yllätti minut aivan totaalisesti alkuviikosta. Ajelimme kotiin päin, kun Alina ja Aarno aloittivat laskemaan kertolaskuja. Alina päätti aloittaa helposta kertolaskusta (25 x 25) ja minä yritin helpottaa Aarnon kertolaskua (25 x 20). Alina ehti kuitenkin antaa vastaukseksi 525, kunnes Aarno totesi hetken hiljaisuuden jälkeen tuloksen olevan 625. Minä en ollut uskoa kuulemaani ja minun piti pyytää Aarnoa toistamaan vastauksen. Kuulossani ei ollut tällä kertaa mitään vikaa. Tiedustelin Aarnolta, että missä hän oli oppinut kertolaskuja. Hän kertoi kerran lounastunnilla pohtineensa kertolaskuja erään ystävänsä kanssa. Ensi alkuun ajattelin Aarnon vain kuulleen tuloksen jossakin yhteydessä ja muistavan sen ulkoa. Tein hänelle kotona 12 kertolaskua ja lupauduin viemään pirtelölle, jos hän saa vähintään 10 oikein. Aarno laski kaikki 12 kertolaskua oikein. Alinalle oli sama tarjous, joskin hän sai hieman vaikeimpia laskuja laskettavakseen. Alina tosin totesi heti alkuun: "Isä, sä et voi olla tosissasi". Kertolaskut olivat hänen mielestään liiaan helppoja, mutta Alinakin sai tarvittavat 10 laskua oikein pirtelöä ajatellen.

Kiitos kovasti kommenteista edelliseen blogiini liittyen. Vaikka olen koko talven pohtinut, mikä minusta tulee isona, niin en vielä tiedä. Hyvin alkanut koti-isän ura lähenee vääjämättä kohti loppuaan. Minulla ei ole mitään töitä tiedossa, mutta uskon jatkavani konsultointiuraani ja löytäväni syksyn aikana uuden projektin. Tosin tulin hiljattain ajatelleeksi, että minkälaista olisi olla kiinteistövälittäjänä. Uskoisin minulta löytyvän siihen ammattiin karismaa, jos ei muuta, mutta silläkään tuskin potkitaan pitkälle. Kirjailijan elämää en ole vielä ainakaan tosissani harkinnut, vaikka saamani kommentit ovat olleet positiivisia. En ole tainnut vielä kertaakaan tullut pyytäneeksi kommentteja. Kerran taisin pyytää kirjoitusaiheita 100. blogin yhteydessä. Arvoisat lukijani, kysyn teiltä nyt kommenttia. Mikä on ollut mielestäsi kaikkein mieleenpainuvin kirjoitukseni ja miksi (yksityiskohtaiset perustelut). Palkintoa ei ole luvassa, mutta minä saan kirjoittamisen sijaan vastavuoroisesti lukea ja mahdollisesti iloisen mielen :-)

Ajatuksia USA:sta

Huomisesta eli keskiviikosta alkaen päivät ovat laskettavissa kahden käden sormilla. Kello tikittää kovaa vauhtia kohti paluuta. Viime päivinä tunnelma on ollut odottava - ainakin voin todeta omasta puolestani. Olemme pakanneet tavaroita laatikoihin ja vaatteita matkalaukkuihin. Päivät ovat kuluneet itsestään. Helteistä ja lapsista huolimatta olen vielä täysin järjissäni. Lapsilla ei ole ollut sitten karaten kesäleirin jälkeen mitään ulkopuolista päiväohjelmaa ja he ovat olleet päivät pitkät minun seurassani. Ihmeellistä kyllä, mutta olen säilyttänyt hyvin hermoni. Olen yrittänyt keksiä meille jotain ohjelmaa puolelta päivin alkaen (Alina ja Anton nukkuvat aamuisin pitkään). Ilmeisen onnistuneesti, koska lapset eivät ole mukisseet vastaan.

Olemme saaneet hyvin myytyä huonekalujamme pois. Kaiken lisäksi moni ostaja on antanut meidän pitää huonekalut muuttoomme saakka. Tosin Aarno on ollut ilman petipaikkaa viime perjantaista lähtien. Minua on ihmetyttänyt kahden ostajan luottamus. He ovat tarjonneet rahaa huonekaluista etukäteen. Epärehellinen ihminen olisi voinut ottaa rahat vastaan, myydä samat tavarat toiselle henkilölle ja kadota maasta. Ehkä pyyntihintamme ovat olleet liian alhaiset ja ostajilla on ollut pelko, että joku toinen henkilö tarjoaisi enemmän ja kauppa menisi heidän osalta sivu suun. Rahaa en ole suostunut ottamaan etukäteen vastaan ja huonekalut olen varannut ensimmäiselle halukkaalle. Meille on ollut tärkeintä päästä huonekaluista eroon.

Vuoden aikana minulle on muodostunut positiivinen kuva yhdysvaltalaisista. Vaikka elämäntavat poikkeavat jonkin verran suomalaisista elämäntavoista, niin täälläkin eletään aika tavallista elämää. Pittsburgh on tunnettu yliopistoistaan ja sairaaloistaan, joten täällä asuu paljon koulutettua ja sanoisinko samalla sivistynyttä väkeä. Toki tämäkin vaihtelee huomattavasti eri asuntoalueiden välillä. Toki joku paukuttelee pyssyllä päivittäin jossain päin kaupunkia, mutta sitä on kait pidettävä ihan normaalina kulttuuri huomioiden. Heiluuhan Suomessakin joku puukolla lähes päivittäin. Pyssyt ovat USA:ssa jokamiehen (ja naisen perustuslaillinen oikeus). Illinoisin osavaltiossa aseet ovat olleet kiellettyjä ilman aseenkantolupaa, mutta USA:n korkein oikeus totesi tämän muutaman viikko sitten olevan vastoin USA:n perustuslakia. Näin ollen aseet tulevat vastaisuudessa kaikkien ulottuville myös Illinoisin osavaltiossa. Ehkäpä Chicagon mafia herää uudelleen henkiin.

Olen jo syksyllä kirjoittanut pankkien toiminnasta, mutta minun on vielä kerrottava viime viikkoisesta kokemuksesta rahan siirrosta. Yritimme siirtää rahaa tililtä toiselle nettipalvelun kautta. Kyse on kahden saman pankin pankkitilistä. Kyse on kaikenlisäksi paikallisesta suurpankista, joka on kuulemani mukaan viidenneksi suurin pankki Yhdysvalloissa. Tosin en tiedä, minkä mittarin mukaan. Tilisiirto tyssäsi siihen, että suurin siirrettävissä oleva summa on 500 dollaria (VIISISATAA). USA on oikea rahantekokone ja rahaa liikkuu käsittämättömiä määriä, mutta tilisiirrot eivät onnistu vähänkin suuremman summan osalta. Lisäksi vastapuoli joutuisi odottamaan kolme pankkipäivää rahojen saapumista tilille. Käsittämätöntä. Ilmeisesti kaikki rahasiirrot tehdään shekkien avulla. Tilisiirron sijaan menimme pankkiin ja tilisiirto onnistui kassalla ilman ponnistuksia. Voisiko suomalaiset tai ruotsalaiset pankit laajentaa toimialaansa ja konsultoida paikallisille pankeille, mitä tilisiirto tarkoittaa "sivistyneessä" maailmassa. Jos tilisiirto on näin onnetonta saman pankin sisällä, niin voin vain kuvitella kuinka byrokraattista se on kahden eri pankin välillä.

Elämä on ollut aika leppoisaa, enkä muista enää viime talven haasteita. Toisaalta voi olla, että olen oppinut jotain. Sanotaan, että Siperia opettaa, vaikka viime talvea ei nyt kuitenkaan voi verrata ihan Siperiaan. Kaikesta huolimatta voisin asua täällä pidempäänkin ja kuvitella kotiutuvani tänne. Toki minun olisi ryhdyttävä päivätöihin ja elämä ei ehkä sitten olisikaan enää niin leppoisaa. Voisin jatkaa myös menestyksellistä koti-isän uraani, mutta vaimon olisi löydettävä hyvä palkkainen työ minun ja lasten elättämiseksi. Puiston laidalla (alueen yhdellä parhaimmista paikoista) on myytävänä talo ja siinä voisi olla mukava kodin paikka. Ihanteellisinta olisi, että Suomessa olisi toinen koti saaressa merenrannalla, jossa saisi viettää kesät.

Sitten loppukevennys tämän päiväisestä liikenteestä. USA:ssa autot ovat liikkuvia keittiöitä ja olohuoneita. Autoissa syödään ja autoista tehdään ostoksia. Viinaostoksiakin voi tehdä suoraan autosta (drive in). Eipähän ainakaan jäisi rattijoupumuksesta kiinni, jos alkoholijuomat pääsevät yllättäen loppumaan ja autolla on tarve lähteä ostoksille. Toki sillä olettamuksella, ettei tule kolareita ja noudattaa liikennesääntöjä (poliisit eivät voi pysäyttää autoilijaa ilman rikettä). Tänään edessämme ollut naiskuljettaja jumppasi. Hänellä oli käytössään jumppanauha ja hän teki yhtäaikaisia käsiliikkeitä molemmilla käsillä. Toki hän välillä ajoi autoakin, mutta liikenteen pysähtyessä hän aloitti käsijumpan. Mitäköhän Suomen poliisi toteaisi moisesta toiminnasta. Ihmiset ovat kekseliäitä. Atlantassa oli aikoinaan mieskuljettaja, joka kuljetti pelkääjän paikalla pumpattavaa Barbaraa. Tällä verukkeella hän ajoi ohituskaistaa pitkin, joka on sallittu vain niille autoille, joissa on vähintään kaksi matkustajaa.

Pyssymies

Elokuussa tulin pohtineeksi muuttoomme liittyen, mikä saa ihmisen luopumaan kaikesta ympäröivästä hyvästä ja siirtymään kohti tuntematonta. Asia on uudelleen ajankohtainen, kun olemme muuttamassa takaisin Suomeen, joskin tällä kertaa kyse ei ole siirtymisestä kohti tuntematonta. Uusi muutos on kuitenkin edessä. Luulen tietäväni ratkaisun aikaisempaan pohdintaani. Saadakseen uusia kokemuksia ihmisen on myös opittava luopumaan. Tätä ei kuitenkaan pidä sotkea luovuttamiseen, joka voi viitata periksi antamiseen. Sanontakin sen jo sanoo, että aina kannattaa yrittää (yrittänyttä ei laiteta). Tämä sanonta pätee hyvin meidän perheen osalta ajatellen kulunutta vuotta.

Kulunut aika on varmasti muuttanut meitä jokaista perheenjäsentä enemmän kuin vastaavana ajanjaksona Suomessa olisi muuttanut. Muutoksia on itse vaikea arvioida ja havaita, mutta ehkä joku tuttavamme tulee syksyn aikana havaitsemaan meidän muuttuneen. Jos ei muuten, niin ainakin lapset ovat venähtäneet pituutta ja minun partaani on tullut harmaita karvoja. Vaimo kysyi muutama päivä sitten, että tekisinkö saman uudestaan (muuttaisin perheen kanssa ulkomaille ja ryhtyisin koti-isäksi). Mikä ettei. Tämä on ollut kuitenkin erilaista aikaa ja olemme monta kokemusta rikkaampia. Toisaalta lapset saattaisivat olla seuraavalla kerralla jo niin isoja, että heille on sama, onko isä päivisin kotona. Poiketen tähän kertaa, niin ensi kerralla vaatisin vuokra-asunnolta parempaa asumisviihtyvyyttä. Huomattavasti lämpötaloudellisempi, mutta samalla viilennyksen omaava asunto.

Suomessakin on ollut kuluneella viikolla yhtä lämmintä kuin täällä. Eilen illalla tuntui ensimmäistä kertaa, että 29-30 asteen sisälämpötilaankin alkaa tottua. Vuokraisännällä on ollut talon edessä vuokrataan-kyltti jo toista kuukautta ja huoneistossamme on vähän väliä ravannut katselijoita. Huoneistoa voi olla vaikeaa vuokrata, kun ilmastointi puuttuu. Olemme olleet usein kotona, kun vuokraisäntä on käynyt esittelemässä huoneistoa. Meidän lisäksi moni katselija on pyyhkinyt hikeä otsaltaan. Yläkertaan tulee kuukauden vaihteessa uudet vuokralaiset, mutta yläkerran huoneistossa onkin ilmalämpöpumppu ja lisäksi huoneisto on peruusteellisesti remontoitu 2000-luvulla. Meidän on varottava astumastamme parkettilattian heikkoihin kohtiin, jotta jalkamme ei menisi lattiasta läpi.

Olen muutamaan kertaan tullut todenneeksi, että asuntoalueemme on viihtyisä ja turvallinen. Minun piti perjantaina iltapäivällä (klo 16:00 aikoihin) käydä palauttamassa lasten kanssa vuokraamamme video lähikauppaan, mutta päätimme kuitenkin mennä ensin leikkipuistoon. Sinne saavuttuamme ympäristössä kuului useiden hälytysajoneuvojen sireenit. Lisäksi yläpuolellamme alkoi pian pörrätä kaksi helikopteria. Mietä ei tultu hätistelemään, mutta apu olisi varmasti ollut nopeasti saatavilla. Aarno nimittäin pudota mätkähti kasvot edellä leikkitelineestä maahan 1,5 metrin korkeudelta. Tilanne oli hurjan näköinen ja pelkäsin Aarnon luokanneen itsensä pahemmin. Hän haukkoi happea ja oli poissa tolaltaan. Hän oli todennäköisesti pyörtynyt leikkitelineen tasanteella. Jatkuva kuumuus ei ole pelkästään pehmentänyt minun päätäni. Aarnon pää oli kuitenkin kovaa tekoa. Hän selvisi kasvoruhjeilla ja rikkoontuneilla silmälaseilla.

Myöhemmin saimme kuulla uutisista, että lähikaupan parkkipaikalla oli ampumistapaus. 31-vuotiasta miestä oli ammuttu selkään. Hänet oli viety sairaalaan kriittisessä tilassa, mutta hän selvinnee ampumisesta. Uutisen mukaan uhri tunsi ampujan ja kyse oli jostain välien selvittelystä. Ampumistapaukset ovat täällä lähes jokapäiväisiä, joten tämä tapaus ei saanut kovin suurta uutisarvoa. Se siitä turvallisesta ympäristöstä. Vankien kuitenkin kelpaa lukea tiilen päitä Pittsburghin vankilassa. Se on uusi ja sijaitsee joen varrella lähes parhaalla paikalla. Vangeilla on oma huoneisto, jokinäkymät ja koripallokenttä pihalla. Monelle on eläkesuunnitelmatkin jo valmiina talon puolesta.

Matkamuistoja

Aika käy vähiin - ei uskoisi. Tulimme takaisin 8,5 vuorokauden "turneelta" sunnuntaina ja Suomeen paluu ei tunnu lainkaan ajakohtaiselta. Tänään tuli kuluuneeksi 11 kuukautta muutosta ja jäljellä on enää 19 aamua. Edessä on pakkaaminen ja huonekaluista luopuminen. Meillä oli mukava lomareissu. Tosin tulimme istuneeksi autossa vähintään 1,5 vuorokautta. Pelle Miljoona ei turhaan laulanut moottoritien kuumuudesta. Pääsimme hyvin sisälle amerikkalaisen elämäntavan ytimeen eli vapauteen ajella ympäriinsä enemmän ja vähemmän ruuhkaisilla moottoritiellä. Matka aikana tuli monen kertaan pähkäilleeksi amerikkalaista elämäntapaa, joka on minun mielestäni kaikin puolin aika kuluttavaa. En enää ihmettele lainkaan, että 20 % prosenttia maailman öljyvaroista kulutetaan USA:ssa, vaikka täällä asuu vain noin 5 % maailman väestöstä.

Moottoriteiden yleinen nopeusrajoitus on 65 mailia eli noin 110 km/h. Todellisuudessa kaikki ajavat vähintään 5-10 mailin ylinopeutta - rekat mukaanlukien. Mikäs ihmisten on ajella moottoriteillä, kun polttoaine maksaa 0,5-0,6 euroa per litra. Barack Obama tuli hiljattain laatineeksi uuden lainsäädännön rekkojen polttoainekulutuksen pienentämiseksi vuodesta 2016 alkaen (koskee siis vain uusia rekkoja). Väittäisin suurimman hyödyn saavutettavan pientämällä rekkojen suurimman sallitun nopeuden 50-55 mailiin tunnissa. Samoin ihmisten ylenpalttista ajoa saataisiin piennettyä verottamalla polttoaineen hintaa. Toisaalta tälläiset asiat sotisivat amerikkalaista vapautta vastaan (vapaa liikkuminen), eikä kukaan tulisi tämäkaltaisia muutoksia hyväksymään. Amerikkalaiset tulevat vastaisuudessakin kuluttamaan moottoriteitä ja vetämään jättimäisiä asuntovaunuja ja venetrailereita lava-autojensa perässä.

Tulimme kuluttaneeksi viiden osavaltion teitä miltei 2500 kilometrin verran. Lapset olivat reippaita matkustajia ja vastaisuudessa 240 kilometrin Rauman matka ei tule tekemään tiukkaa ilman pysähdyksiä. Tulimme vierailleeksi Chicagossa sekä meno- että paluumatkalla. Vaimon lapsuuden ystävä perheineen asuu Chicagon pohjoispuolisella esikaupunkialueella (80 kilometrin päässä keskustasta). Toivon, että meidän ei tarvitse enää koskaan ajaa autolla Chicagon lähettyvillä. Liikenne on hyvin ruuhkaista vuorokauden ajasta riippumatta ja maanteitä enemmän tulee kulutettua takapuolta. Minun mielenkiinto ei riitä vastaisuudessa Chicagon ruuhkaisille teille.

Vierailimme vaimon ystävän luona kaksi päivää. Vaimo on viimeksi tavannut lapsuuden ystävänsä 1980-luvun lopulla. Ystävä on runsaassa 20 vuodessa hyvin amerikkalaistunut, mutta tästä huolimatta suomen kieli oli edelleen hyvin hallussa. Saimme kokea amerikkalaista vieraanvaraisuutta. Isäntäperheen yläkerran laajennus oli viimeistelyä vailla valmis ja meidät majoitetiin yläkertaan ensimmäisinä. Saimme "koeponnistaa" uudet tilat isäntäperheen nukkuessa kellarikerroksessa kissan kusen hajuissa (oli muuten ällöttävä haju, mutta kellarikerroskin tulee vielä kokemaan perusteellisen remontin). Uni maittoi hyvin 9,5 tunnin ajomatkan jälkeen ja tilat olivat ruhtinaalliset. Edes 4 tähden hotellissa ei koe vastaavaa.

Talo on miltei järven rannalla. Kyseessä on pieni järvi ja arvioisin sen olevan samaa kokoluokkaa Tuusulan järven kanssa. Tästä huolimatta järvellä oli enemmän vesiliikennettä kuin Helsingin edustalla helteisenä päivänä. Parhaimmillaan järveä pyöri ympäri 15 venettä ja 5 vesiskootteria samaan aikaan. Veneiden kokoa rajoitti todennäköisesti ainoastaa trailerin laskupaikka eli yli 30 jalkaisia veneitä ei tuskin saisi laskettua trailerin perästä veteen. Nopeusrajoituksista ei ollut tietoakaan ja varmasti monelle vesiliikennesäännötkin olivat tuntemattomia. Pidän suoranaisena ihmeenä, että vahinkoja ei tapahtunut. Parhaimillaan veneen perässä roikkui kolme ihmistä renkaassa. Järvellä oli kuulemma poikkeuksellisen paljon liikennettä. Liekö aurinkoisella säällä, vai USA:n itsenäisyyspäivällä ollut osuutensa asiaan. Joka tapauksessa vesi oli hyvin ruskeaa, eikä minun tehnyt mieli mennä uimaan. Illalla saimme kuitenkin ihailla rauhassa itsenäisyyspäivän loputonta ilotulitusta.

Seuraava kohteemme oli pieni kylä Wisconsinin osavaltiossa. Vierailimme kaksi päivää vaimon vaihto-oppilasvuoden isäntäperheen luona. Vieraanvaraisuus oli jälleen vertaansa vailla. Saimme käyttöömme koko alakerran ja meillä oli käytettävissä vähintään yhtä paljon tilaa kuin Pittsburghin kodissamme. Lisäksi emäntä kestitsi meitä ylenpalttisesti ja helli lapsiamme. Lapset saivat valita kaupasta haluamansa jäätelöt ja aamumurot. Lastemme yhteisymmärrys oli ihailtavaa ja kauppakasseissa oli kolmet jäätelöpaketit, kolmet muropaketit sekä kolmet shipsipussit. Me kaikki nautimme maaseudun rauhasta ja eläimistä suunnattomasti. Emäntä oli hyvin sydämellinen ja hän muistutti tavoiltaan paljon edesmennyttä isoäitiäni. Meidät toivotettin tervetulleiksi takaisin ja Alina alkoi heti lähdettyämme suunnittelemaan ensi kesän lomareissua takaisin samalle maatilalle.

Paluumatkalla pysähdyimme uudelleen Chicagossa. Tällä kertaa yövyimme hotellissa välttääksemme aamuruuhkat. Olimme ostaneet liput Frank Lloyd Wright:in suunnittelemaan taloon (Robie House), jossa pidettiin lego arkkitehti työpaja. Lapset olivat innoissaan. Olimmehan jo edeltävänä iltana vierailleet Chicagon legokaupassa. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä ja vältimme aamuruuhkat, mutta parkkipaikan etsimessä meni aikaa. Takapuolen lisäksi hermot olivat koetuksella. Ehdimme nipin napin paikalle ja lapset saivat suunnitella oman talon kahdella makuuhuoneella. Sen jälkeen edessä oli talon rakentaminen legopalikoista pohjapiirrustuksen mukaisesti. Jokainen lapsemme teki oman talon, joskin Antonin talo ei ollut kovin kestävää laatua, kuten kuvasta näkyy.

Jotta Chicagon liikenne olisi tullut koettua oikein kunnolla, vierailimme työpajan jälkeen vielä Frank Lloyd Wright:in kotitalossa (hänen ensimmäinen itselleen suunnittelema talo) kaupungin toisella puolen. Vierailu oli mielenkiintoinen, mutta Antonille hieman liian vaativa. Joiltain yksityiskohdiltaan talo muistutti Hvitträskin ateljeeta. Automatkailu jatkui uudelleen Chicagon halki kohti seuraavaa yöpymispaikkaa. Matkasta tulikin sitten pitkä, kun tulimme ajaneeksi väärään hotelliin ja oikean hotellin löytäminen oli aikaa vievää. Saimme kuitenkin levätyksi uutuutta hohtavassa hotellissa. Tosin Barack Obama voisi tässäkin asiassa parantaa maailmaa verottamalla kertakäyttöastioita käyttäviä hotelleja ja pakottamalla hotellit siirtymään kohti kestävää kehitystä. Kaikki vierailemamme inn-tyyppiset hotellit nimittäin tarjosivat aamupalan kertakäyttöastioista.

Viimeiset kaksi päivää vietimme Port Clinton -nimisessä kesälomakohteessa Erie-järven rannalla. Hotelli oli kulunut ja vanha, mutta siellä oli ulkouima-allas. Lapsemme eivät oikeastaan muuta kaivannetkaan. Tulimme vieralleeksi rannikon edustalla olevalla saarella (Put-in Bay), joka on oikea turistirysä. Tuhannet matkailijat vierailevat saarella päivittäin ja ajelevat saarta ympäri golfkärryillä, kuten mekin. Toisaalta se oli saaren yleisin kulkuneuvo ja sillä pääsi mukavasti liikkumaan paikasta toiseen. Ensimmäinen vierailukohteemme oli Heinemanin viinitila. Viinikierros ja -maistijaiset olivat meille sivuseikka, koska olimme kaikki kiinnostuneet viinitilan alapuoleisesta luolasta. Luola on löytynyt aikanaan sattumalta kaivon rakentamisen yhteydessä. Kaivoa ei tullut, mutta sen sijaan maan alta löytyi maailman suurin kristalliesiintymä (arvottomia kiviä). Pojat ovat pitkin vuotta leikkineet Power Miners -legoilla ja keränneet kristalleja, joten he ainakin olivat haltioissaan. Linkki: Heinemanin viinitila

Matka jatkui golfkärryllä "meriakvaarioon". Lasten vastuksesta huolimatta kävimme katsomassa paikan ja vierailusta muodustui lapsille varmasti ikimuistoinen. Kaikki pääsivät pitämään käärmeitä kädessään. Minä en tosin uskaltanut lapsuudentraumoista johtuen käärmeitä pidellä. Antonin hymy oli herkässä, vaikka käärme taisi vähintään saada aivotärähdyksen Antonin irrottaessa otteensa ja käärmeen pudotessa lattialle.

Vierasvenesatama oli hyvin suosittu. Laitureissa oli kylkikiinnityksellä useita amerikkalaisia huviveneitä. Meno oli lauantaina iltapäivällä jo monen venekunnan osalta aika hurjaa ja lähinnä tuli mieleen Hankossa vuosittain järjestettävä Poker Run "-moottorivenetapahtuma". Örveltäminen oli minittäin samaa luokkaa. Lapset halusivat jo palata takaisin hotellin uima-altaalle, mutta minä päätin käydä uimassa Erien lämpimissä vesissä. Lasten onneksi uimareissuni jäi erittäin lyhyeksi, koska veden pinta oli leväinen. Missään ei ollut varoituksia tai huomautuksia veden uimakelpoisuudesta, mutta Suomessa rannat joutuisivat uimakieltoon. Lauttamatkalla takaisin mantereen puolelle saimme ihmetellä levälauttojen määriä. Näky oli samankaltaista kuin viime kesänä Viipurin edustalla. Tosin Viipurin edustalla ei kellunut kymmenittäin kuolleita kaloja. Väittäisin amerikkalaisella vapaudella ja kulutuksella olevan hintansa, jonka jälkipolvet joutuvat maksamaan.

Hotellin uima-altaalla riemu oli rajaton ja loppupäivä sujui pulikoidessa 27-asteisessa vedessä. Järveen ei minunkaan enää tehnyt mieli mennä uimaan, mutta voinenpa kehua Suomessa käyneeni uimassa leväisessä järvessä.

Perjantain aurinkolasku oli upein, jonka olen koskaan nähnyt. Auriko laski pilviverhon taakse ja taivaanraantaan muodostui auringon laskettua hehkuvia "laavavirtoja". Valitettavasti kamera ei ollut mukanani ja lauantain auringon lasku ei ollut enää yhtä upea.

Sunnuntain kotimatkalla poikkesimme pienen pienessä kylässä, joka on säilyttänyt 1800-luvun piirteensä. Myös ihmiset (työntekijät) olivat pukeutuneet ajan hengen mukaisesti ja esittelivät käden taitojaan. Tuore maissi maistui herkulliselta grillattuna, mutta pitkä ajomatka ja yli 30 asteen lämpötila vei viimeisetkin voimavarat ja kaikki halusimme päästä takaisin kotiin (29 asteen sisälämpötilaan).

Peltilehmät

Toyota ja siinä samassa Lexus ovat olleet viime kuukausina esillä, joskin julkisuus ei ole ollut kovinkaan myönteistä. Viimeisin uutinen koskee viallisia mottoreita eli Toyota on valmistanut satojatuhansia autoja viallisella moottorilla. Vika koskee myös Lexuksen LS -mallisia autoja. Ei ole kulunut pitkää aikaa siitä, kun noin 8 miljoonaa Toyota ja Lexus autoa kutsuttiin korjaukseen kaasupoljin- ja jarruongelmien takia. Ystäväni ovat Suomessa olleet minua huomattavasti huolestuneimpia, kun ovat jo muutamaan kertaan kysyneet, koskeeko takaisinvedot minun autoani. Meillä on Lexus RX super hyper hybridi, joka on toistaiseksi saanut olla rauhassa - vielä. Epäilen kuitenkin, että vuoden loppuun mennessä myös RX-mallin autoja kutsutaan korjaukseen.

Paikallinen autonvalmistaja (GM) mainosti talvella, että jälleenmyyjät hyvittävät mistä tahansa Toyota mallista käyvän hinnan vaihdossa uuteen GM:n valmistamaan autoon. Mainos oli vähän kuin olisi kääntänyt puukkoa Toyotan selässä, mutta eipä olisi kannattanut. GM:kin on joutunut kevään aikana vetämään markkinoilta autoja korjattavaksi monen muun valmistajan tapaan. Kaikenmaailman peltilehmiä sitä nykyään rakennetaankin. Autoista yritetään tehdä luksustuotteita ja autonvalmistajat kilpailevat keskenään hionouksien määrillä. Meidänkin autossa on jokin "edestination" eli tietokoneella voi suunnitella matkareittejä, jotka saa siirrettyä langattomasti auton navigaattoriin. Sain sähköpostin, että minun on mahdollista käyttää tätä toiminnallisuutta vuoden ajan veloituksetta, mutta se tulee aktivoida erikseen. Me olemme lähdössä lauantaina lomamatkalle ja päätin soittaa asiakaspalveluun aktivoidakseni palvelun, koska navigaattorimme toiminnallisuus ei ulotu Illinoisin ja Wisconsinin osavaltioihin. Ennen kuin pääsin keskustelemaan kenenkään kanssa jouduin toimimaan automaattiviestin ohjeiden perusteella ja näppäilemään puhelimella moneen kertaan. Keskustelin kolmen eri asiakaspalvelijan kanssa ja kahteen kertaan mainitsemaan automme tiedot (mm. auton valmistenumeron). Joka kerta minut yhdistettiin asiantuntijalle. Viimeisen yhdistämisen jälkeen jäin jonottamaan, mutta en jaksanut roikkua langoilla. Ihmeellistä touhua. Eikö tätäkin ominaisuutta olisi voitu aktivoida autoon heti alun alkaen tehtaalla, vai yritetäänkö asiakkaille tuottaa jotain lisäarvoa jälkikäteen.

Toista se oli ennen. Ei ollut elektroniikkaa ja kaiken maailman hömpötyksiä. Ensi alkuun vain karvanopat ja wunderbaum olivat lisävarusteina, kunnes 80-luvulla tuli ohjaustehostimet ja katalysaattorit. Muistatteko vielä Opelin perässä vihreää Kat-merkintää? Autot tehtiin myös kestämään tai sitten niissä oli vain perävalotakuu, eikä valmistajien tarvinnut vetää autoja markkinoilta korjattavaksi. Mainoksissa ei ehkä luvattu auton kestävän isältä pojalle, kuten Panu-tyttö aikanaan markkinoi tuotteitaan, mutta muutamia vuosia sitten löysin rehellisen automainoksen. Uusin velipojan kanssa vanhempien mökillä saunan ulkovuorauslautoja ja siinä samalla luimme eristeinä käytettyjä sanomalehtiä. Kesällä 1967 mainostettiin Datsunia seuraavasti: "Kun ostat Datsunin kesällä, se kestää monta talveakin." Voiko mainonta enää olla tämän rehellisempää.

Meidän perhe, kuten moni muukin 60- ja 70-luvun perhe, matkasi kuplavolkkarilla. Auto ei ollut mikään tilaihme, mutta se oli sitäkin kestävämpi. Sen konepelti tai katto ei painunut sisään, vaikka katolle kiipesi istumaan. Muistan kylläkin, että auto oli moottorin takia useampaan otteeseen korjattavana. Kuplan jälkeen meidän perhe teki todellisen investoinnin ostamalla venäläisen kulkuneuvon. Sekin oli aikansa kupla vaikka kyseessä oli Lada 1200S. Olin erityisen ylpeä auton takalasin mainostarrasta - "Lujaa Laatua Lada". Autossa ei ollut turhia hionouksia, mutta silti se käynnistyi kertalaakista, vaikka pakkasta oli 30 astetta. Ryyppy vain piti laittaa ensin täysille. Mahtoi moni kuljettajakin ottaa ryypyn ennen kuin meni ratin taakse kovilla pakkasilla. Lämmityslaitteessa olisi ehkä ollut parantamisen varaa, mutta toisaalta en ihmettele, miksi isäni ajoi autoa talvisin karvalakki päässään. Ajokortin saatuani en tosin kehdannut kyydittää tyttöjä. Kerran minun oli kuitenkin pyydettävä tyttö kyytiin, mutta kysyin kohteliaasti etukäteen, että kehtaako tyttö tulla Ladan kyytiin.

Nykyään on talvetkin jo niin lämpimiä, että auton lämmityslaitteella ei ole niin paljon käyttöarvoa, kuin aikaisemmin. Ensimmäinen autoni oli isoisältä peritty Peugeot 305, vm. 1979. Se oli hyvä kesäauto. Talvella lämmityslaite ei ottanut toimiakseen ja samoin käynnistyksen kanssa oli pakkasilla ongelmia, mutta muutoin auto oli oikein hyvä ajettava. Peugeotin laatu ei ole noista ajoista juurikaan parantunut, mutta ajotuntuma on säilynyt hyvänä (nimimerkilllä 406:sen entinen omistaja). Kesällä 1994 tein Outokummun Porin kupariputkitehtaalla diplomityötä ja sain työsuhde-etuna kupariputken. Auton käynnistyksen kanssa alkoi olla kuluneen solenoidin takia myös kesäisin ongelmia. Konepelti auki, kupariputki käynnistysmoottorin kylkeen kiinni ja vasaralla muutama napakka lyönti putken päähän. Tämän jälkeen vain virta-avaimesta moottori käyntiin. Keinot olivat yksinkertaisia. Pitäisiköhän Toyotankin lisätä uusien autojen varusteluetteloon kupariputki, jos autojen käynnistämisen kanssa tulee ongelmia.

Asiaakin minulla olisi kerrottavana... Lähdemme lauantaina reissuun ja blogin kirjoitukset saattavat jäädä vähiin heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Samoin palatessamme su 11.07 alkaa koti-isän aamutkin käydä vähiin. Vielä ehtii kuitenkin tekemään tilauksen, mikäli joku tuttava tarvitsee täältä päin jotain tuiki tarpeellista, mitä Suomesta ei saa kohtuuhintaan. Takuuta en toimituksille tosin myönnä ja autoja en toimita.

Vauhdin hurmaa

Alina kävi ma-ke yliopistolla vapaaehtoisessa matematiikan testissä. Testit kestivät noin tunnin per kerta. Tulosten perusteella suunnitellaan matemaattisia tietokoneohjelmia helpottamaan matematiikan käsitteiden opettamista. Alina joutui myös ääneen kertomaan pohdintojaan videokameran edessä tehdessään tehtäviä. Alinaa ei ehkä muutoin olisi saanut osallistumaan testeihin, mutta testin järjestäjä maksoi osallistumisesta 10 dollaria per päivä eli Alina tienasi yhteensä 30 dollaria. Se on huomattavasti enemmän kuin minun kahden viime viikon palkkani koti-isänä.

Vaimolla on aika kaunis (musta) silmäluomi. Kukaan ei ole juurikaan huomauttanut hänen silmästään, mutta eräs yliopiston työntekijä oli maininnut vaimon olevan väsyneen näköinen. Tämä ei johtunut lainkaan mustasta silmästä, koska samainen henkilö sanoo saman asian usein vaimon nähdessään. Ehkä se on hänen (thaimaalainen) tapansa tervehtiä ja kysyä, mitä kuuluu. Itse näin jo unta, että viranomaiset tulevat kolkuttamaan oven taakse. Unessa olin epäiltynä kotiväkivallasta, joskin en päässyt siihen vaiheeseen, että olisin joutunut selittämään paikallisille viranomaisille tapahtunutta. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä uni loppuun saakka ja viranomaisten reaktiot, kun olisin kertonut heille vaimon lyöneen melalla omaan silmään. Vuoden aikana ei ehkä ole tapahtunut mitään näin huvittavaa tai ollut sen enempää kommelluksia, mutta kerran Alina pudotti ipodin vessanpyttyyn (toimii edelleen) ja Aarno ei pystynyt pidättämään koulubussissa hätäänsä koulusta tullessaan. Ja, minulle ei tietenkään ole tapahtunut mitään...

Tiistain ja keskiviikon olemme saaneet nauttia poikkeuksellisen ihanasta kesäsäästä. Lämpötila on pyörinyt 20-23 asteen välillä ja ilma on ollut puolipilvinen. Sisälläkin on ollut vaihteeksi mukavaa, kun hiki ei valu selkää pitkin. Kävin lasten kanssa läheisessä vesipuistossa tiistaina vaimon ollessa töissä. Pyysin tarkoituksella erästä Alinan ystävää mukaan, jotta Alinan ja Aarnon välillä olisi ollut rauha. Se osoittautuikin oikein hyväksi päätökseksi. Alina ei oikein välittänyt vesiliukumäistä ja Aarno sai Alinan ystävästä seuraa. Lisäksi Aarno ei joutunut kertaakaan Alinan hampaisiin. Meillä oli oikein mukavaa yhdessä. Paikallisittain viileän ilman takia ihmisiä oli vähän ja mihinkään ei joutunut jonottamaan.

Minäkin pääsin kokeilemaan kahden ensimmäisen kuvan taustalla näkyvää keltaista "liukumäkeä". Lapset odottivat lasten uima-altaalla, kun kävin kerran kokemassa vauhdin hurmaa. Mäen korkeusero on noin 28 metriä, josta jyrkimmäin vaiheen pudotus on 20 metriä. Laskunopeus on jopa 40 km/h. Laskukokemus oli mielenkiintoinen. Ennen laskua pulssi oli korkealla ja pelkäsin saavani sydänkohtauksen pelkästä laskun katsomisesta ylätasanteelta. Itse lasku alkoi aika verkkaisesti (selällään). Tuijotin pitkään omia varpaitani, kunnes jalat katosivat yhtäkkiä näkyvistä. Edessä näkyi Monongahela-joki ja tuntui kuin olisin ollut putoamassa jokeen. Vauhti kiihtyi ja luulin sinkoutuvani mäestä herran huomaan. Luin kaikki mahdolliset rukoukset, joskin montaa en muistanut. Silmät painuivat umpeen, kun poskipäät hipoivat silmäkarvoja. Ilmeeni olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen. Vesipuiston kannattaisi ehkä asentaa kamera laskijoiden kuvaamiseksi. Valokuvat myisivät kuin häkää. Toivoin vain selviäni hengissä ja vauhdin hidastumista. Vaikka kyseessä oli ajallisesti lyhyt lasku, se tuntui yhdestä elämäni pisimmistä. Joka tapauksessa "maalissa" olin yhtä vauhdikasta kokemusta rikkaampi, vaikka koti-isänäkin vauhtia on ollut ihan riittämiin.

Kuivaa

Juhannus on ollut kuiva sekä ilmojen että nautittujen alkoholijuomien osalta. Koko viikonlopun olemme saaneet nauttia helteisistä säistä. Sunnuntaina lämpöä oli parhaimillaan 34 astetta. Vaikka muutoin onkin ollut kuivaa, niin sisällä hiki valuu selkää pitkin tekemättä mitään ja pöksyt ovat märät pelkästä istumisesta. (Meillä ei siis ole huoneistossa koneellista ilmastointia.) Olen kova poika hikoilemaan, mutta harvemmin ruokailessa takamus on kastunut, mutta minkäs teet, kun hiki valuu selkää pitkin housuihin. Olisin mielummin viettänyt Juhannuksen mökkeillen Suomessa, mutta ehkä sitten ensi vuonna.

Kotona oleminen on käynyt kirjaimellisesti voimille. Helteiset ilmat ja yhteistyökyvyttömät lapset (Alina ja Aarno) ovat vieneet viimeisetkin voimavarat. Kulunut viikko sujui Antonin kanssa hyvin, kun vanhemmat sisarukset olivat päivät karaten kesäleirillä. Hain Alinan ja Aarnon sekä tiistaina ja keskiviikkona, mutta molemmilla kerroilla hermoni olivat koetuksella. Tiistaina Alina jaksoi kotiin saakka, kunnes aloitti räyhäämisen. Keskiviikona Alina haukkui minut pystyyn jo leirin sisätiloissa. (painokelvotonta tekstiä). Minä tulin Alinan mielestä liian aikaisin hakemaan heidät. Pienen ajan jälkeen karateohjaajatkin joutuivat jo patistamaan Alinaa lähtemään. Rehellisesti sanottuna Alina on aika vaikea tapaus. En edes uskalla vielä kuvitella, minkälaista arki tulee olemaan hänen saavuttaessa murrosiän. Onneksi en ole enää tuolloin koti-isänä. Toivottavasti Alina alkaisi itse pian ymmärtämään oman etunsa ja miten toisia ihmisiä (mm. perheenjäseniä) tulee kohdella. Keskustelutaitoja olisi hyvä myös opetella, mutta kait sitä on vain itse katsottava peiliin. Kasvatuskeinot ovat kuitenkin vähissä, mutta toivoa on niin kauan kuin on elämää.

Alinalle ja Aarnolle on aivan turha ehdottaa mitään. Heiltä saa aina kieltävän vastauksen ellei kyse ole jostain herkuttelusta. Mä olen ollut helisemässä, kun en ole päässyt vesistön äärelle. Helteisinä ilmoina tekisi mieli pulahtaa mereen tai järveen, mutta valitettavasti sellaisia ei ole tarjolla ihan lähettyvillä. Joki virtaa kahden kilometrin päässä, mutta sitä ei voi kutsua vesistöksi. Samoin joitain "paskalampia" on lähellä, joten virkistäytymisestä ei voi puhua. Meidän piti lähteä Erie-järvelle viikonlopuksi ja olin jo varaamassa hotelliyötä, kun Aarno sai kutsun naapuri-Henrin luokse yökylään. Vaimo haluaa myös ottaa viikonloput rauhassa työviikon jälkeen ja pysytellä kotosalla. Minä olen kotona 24/7, joten vähemmästäkin alkaa takki olla tyhjä. Sain kuitenkin perheen liikkeelle lauantaiaamuna. Aarno tosin uhkaili ja huusi, että hän ei lähde minnekään ja minä aloin jo pakkaamaan tavaroitani omaa retkeä varten. Aarno muutti mielensä, mutta vastaavasti Alina heittäytyi hankalaksi. Annoin hänelle vaihtoehdon jäädä kotiin 8 tunniksi lukkojen taakse tai lähteä meidän muiden mukana järvelle uimaan ja melomaan. Alina suostui viimein lähtemään matkaan, kun pakkasimme tavaroita ja teimme lähtöä.

Suunnistimme Arthur-järvelle (1305 hehtaaria), joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Morainen kansallispuistossa. Alueella on ollut aikanaan suo ja pieni joki, mutta alue ei ollut suosiollinen maanviljelykseen. 1800-luvulla alueelta louhittiin liuskekiveä ja kivihiiltä (avolouhos). Siellä oli runsaasti myös kaasuesiintymiä. 1900-luvun alkupuoliskolla alue autioitui ja vuonna 1970 alue saatiin tekojärvineen valmiiksi virkistyskäyttöön. Kyseessä on siis padotettu järvi. Paikalle päästyämme söimme eväät ja menimme rannalle uimaan. Alina tosin ei halunnut uimaan, vaan aloitti valittamisen: "Mä haluan kotiin. Milloin lähdetään?" Pojat joka tapauksessa nauttivat uimisesta, jonka jälkeen menimme vielä melomaan lasten vastuksesta huolimatta. Aarno oli huolissaan, ettei ehtisi Henrille yökylään, mutta olimme kuitenkin jo hyvissä ajoin kotona (klo 16:00).

Vuokrasimme yhden kahden istuttavan kajaakin ja yhden kantootin. Alkuväittelyiden jälkeen Alina ja Aarno päätyivät sama kajakin kyytiin. Alina istui edessä ja Aarno takana. Ensimmäiset kymmenen metriä sujuivat hyvin. Sitten Alina alkoi haukkumaan Aarnoa paska-aivoksi, kun hän ei osannut meloa heti ensimmäisellä yrittämällään. Aarno ruiski vettä Alinan päälle ja Alina vastaavasti hakkasi melalla Aarnon melaa. Vuoron perään he kantelivat meille, mitä toinen oli tehnyt tai sanonut. Sanoin, että vain yhteistyöllä ja toista neuvomalla he pääsevät eteenpäin. Minusta tuntui samalta kuin olisin työntänyt norsua ulko-ovesta sisään (tai sovittanut liian suurta ATK-pöytää auton sivuovesta sisään). Mielessä kävi kiristää omaa tahtia, jättää heidät melomaan keskenään ja tulla parin tunnin päästä katsomaan tilannetta. Ainakin he olisivat olleet pakon edessä sovun löytämiseksi tai sitten jompi kumpi olisi ollut pian veden varassa. Päädyimme kuitenkin laittamaan heidät erilleen. Melontaretken huipennus oli siinä, kun vaimo löi melalla omaan silmäänsä. No, minä pääsin tänäkin Juhannuksena veden äärelle - ainakin hetkeksi. Tosin tällä kertaa inisivien itikoiden sijaan oli kaksi vikisevää lasta ja vaimo sai mustan silmän.

Kuunteleminen

Minulta jäi viime blogissani mainitsematta, että vaimon esimies ja hänen puolisonsa olivat viihtyneet erinoimaisesti appivanhempien täysihoitolassa 8 päivää. Sanojensa mukaan heidät oli hemmoteltu pilalle appivanhempien huolenpidossa. Kiitos vain kovasti appivanhemmille! Mukava juttu, kun meitäkin odotti tänne tultuamme ensimmäisenä yönä pedatut pedit ja jääkaapissa ruokaa. Lisäksi huoneistomme oli osittain kalustettu. Appiukko oli vielä kaiken lisäksi ostanut vierailleen kuksan matkamuistoksi.

Yleissivistyksessäni olisi toivomisen varaa, mutta minkäs juurilleen voi (Rauman poikia). Vaimo joka tapauksessa kysyi minulta: "Tiedätkö, mikä on kuksia." Ajattelin, että olipas tyhmä kysymys. Kyllähän sen nyt jokainen aikamies - miksei myös nuorempi - tietää. Vaimo tosin korjasi kysymyksensä vastattuani, että hän tarkoittikin kuksaa ja väitti minun kuulleen väärin. Minun kuulossani ei ole mitään vikaa, vaikka isäni saikin hiljaittain kuulolaitteen. Vai, olisiko kuulossa sittenkin jotain perinnöllisyyttä, kun ajattelen omia lapsiani. Isoisältä lapsenlapsille; toisin sanoen yksi sukupolvi olisi jäänyt välistä. Kaikesta huolimatta minulla on erinomaiset geenit kuuntelemisen suhteen. Kysykää vaikka vaimoltani!

Alinan ja Aarnon voisi kuitenkin varmuuden vuoksi käyttää korvalääkärillä. Joudun toistamaan saman pyynnön Alinalle useasti. Vastaanotin ei tunnu millään reagoivan viestiini. Onko viestissäni vika? Pitäisikö minun säätää lähetystä voimakkaammalle ja vielä havainnollistaa viesti käsimerkein, kuten Erkki Nysten teki aikoinaan sääennusteiden osalta. Hymy pois kasvoilta. Ensi kerralla kerron vakavailmeisen viestini kosketusetäisyydeltä ja tuijotan suoraan silmiin.

Aarno ja Alina ovat alkaneet puhumaan minulle viime aikoina englantia. Minä en saa millään säädettyä omaa vastaanotintani samalle taajuudelle, että ymmärtäisin heidän sanomaansa. Minun kielitaidossani (ja kuuntelemisessa) ei ole mitään vikaa. En ainakaan tunnusta. Väittäisin, että lapset puhuvat englantia paikallisella murteella. Se on vähän sama asia, kuin joku suomen kielen opiskelija kuuntelisi raumalaisten puhetta Rauman torilla. Lopputulos on kuitenkin se, että Pittsburghin murre on aivan kamala, kun minä en saa puheesta selvää. Lasten koulu oli ihan hyvä, mutta olisivat saaneet opettaa meidän lapsille kirjakieltä! Lapset eivät siis ymmärrä minua ja minä en lapsia, mutta muuten meillä synkkaa tosi hyvin. Onneksi vaimo sentään väittää vielä ymmärtävänsä minua, joskin tuli joskus kommentoineeksi, että voisin puhua enemmän. Kaikilla ihmisillä ei vain ole puhumisen lahjoja. Niitä ei ole epävirallisten tutkimusten mukaan löytynyt lainkaan raumalaisten geeneistä.

Hodari

Kuluneella viikolla on ollut kaikenlaisia tapahtumia ja ehkä niistä riittää jotain kirjoitettavaakin. Minä tulen laskeneeksi toisinaan jäljellä olevia päiviä. Ei se, etten muka viihtyisi koti-isänä, mutta jotenkin paluu Suomeen konkretisoituu paremmin "aamukamman" avulla. Päivät ja viikot ovat vierähtäneet nopeasti. Jäljellä on 41 aamua (sunnuntaina 20.6), mutta lopusta ajasta on vain nautittava mahdollisimman paljon. Tiedän istuvani pian lentokoneessa lasten kanssa matkalla Suomeen ja ajattelevani, että se vuosi oli sitten siinä.

Kävin Alinan ja Aarnon kanssa elokuvissa katsomassa uutta Karate Kid -elokuvaa. Se oli hyvää katsottavaa, mutta ei vedä ihan vertoja alkuperäiselle elokuvalle. Toisaalta itse olin tuolloin teini-iässä ja elokuvaa tuli katsottua aivan eri lähtökohdista. Alina ja Aarno pitivät elokuvasta, eikä ehkä vähiten oman harrastuksensa takia. Maanantaina heillä alkaa karatekerhon kesäleiri. Kyse on päiväleiristä viitenä päivänä (klo 08:30-16:30). Päivän ohjelmassa on kaksi tuntia karatea ja opetellaan käytöstapoja, sosiaalista kanssakäymistä sekä pienen puheen pitämistä. Täällä opetetaan lapsille esiintymistä ja esittämistä enemmän kuin Suomessa - ainakin minun mielestäni. Esiintyminen on luontevampaa ja lapset oppivat varhaisessa vaiheessa hallitsemaan esiintymisjännityksensä. Toki puhun vain oman kokemukseni kautta, mutta aistin omien lasten esiintymisvarmuuden kasvaneen täällä ollessa huomattavasti. Toivoisin Alinan oppivan leirillä myös kunniotusta muita ihmisiä ja erityisesti pikkuveljiään kohtaan. Alina ei tahdo kuunnella ja totella meitä vanhempia, vaan jatkaa usein pikkuveljien ärsyttämistä pyynnöistä huolimatta.

Torstai oli ensimmäinen kesälomapäivä ja vein lapset eläintarhaan. Tällä kertaa leijona ja tiikeri eivät lymyilleet piillossa. Lisäksi näimme karhun ruokintaa ja ensimmäistä kertaa jääkarhun uimassa. Pingviinit ovat kuitenkin olleet joka kerta kaikkein suosituimpia ja niin tälläkin kertaa. Minä pidin kuitenkin eniten jääkarhun uinnista ja sukeltamisesta. Jääkarhujen "uima-altaan" läpi kulkee tunneli ja näky oli vaikuttava.

Perjantaina teimme retken pienelle järvelle yhdessä Aarnon luokkakaverin perheen kanssa (emäntien ollessa töissä), jolla on Alinaa vuotta nuorempi isosisko ja Antonia vuotta vanhempi pikkuveli. Jokaisella lapsella oli lähes saman ikäistä seuraa. Vuokrasimme kaksi kolmen hengen kanoottia ja yhden kahden hengen kajaakin. Tytöt melosivat kajakilla lähes yhtä tahtia. Minä olin toisella kanootilla nuorempien poikien kanssa. Aarno oli toisessa kanootissa luokkakaverinsa ja tämän isän kanssa. Minä olen ollut tuskissani 30 asteen päivälämpötilojen kanssa ja ostin maanantaina kaksi hihatonta paitaa oloani helpottaakseni. Olo toki helpottui väliaikaisesti, mutta melontaretkelle en ehtinyt laittaa aurinkorasvaa olkapäilleni. Sekä lauantain että sunnuntain olen saanut kärsiä palaneista olkapäistä ja nukkuminen on ollut entistä haasteellisempaa arkojen olkapäiden takia. Valkoisesta miehestä tuli tunnissa "punaniska".

Melonnan jälkeen menimme uimarannalle, mutta vesi oli niin ruskeaa, että minun ei tehnyt siinä mieli juurikaan uida. Veden väri ei haitannut lapsia lainkaan ja heillä oli keskenään hauskaa. Uimarannalla muistin laittaa meille kaikille aurinkorasvaa, mutta olkapääni eivät olleet enää pelastettavissa.

Lauantaina oli vuorossa skandinaavisen järjestön juhannusjuhlat. Meitä oli paikalla yhteensä 30-40 juhlijaa. Suomalaiset olivat hyvin edustettuina, koska meidän perheen lisäksi vaimon yliopistolta oli kolme suomalaista jatko-opiskelijaa ja kahdella oli lisäksi puolisot mukana. Juhannusjuhlat muistuttivat ikärakenteen puolesta eläkeläisjuhlia, joten meidän suomalaisten saapuessa paikalle keski-ikä laski arviolta 20 vuodella. Lapsemme eivät juurikaan viihtyneet ja ilmoittivat toistuvasti haluavansa lähteä kotiin. Jokainen juhlavieras toi tullessaan jotain tarjottavaa. Pöydän antimet olivat runsaita ja ruoka hyvää. Juhlapaikalla oli onneksi katos, koska ruokailun jälkeen alueen yli pyyhkäisi ukkoskuuro. Tuuli tosin puhalsi vettä myös katoksen sisään. Sellainenkin ihme tapahtui, että meidän perheestä saatiin otettua perhepotretti. Oikein juhannussalon edessä. Paikalla piti olla myös juhannuskokko, mutta ukkoskuuron takia kokko jäi polttamatta. Tunnelma myös vähän latistui ja ihmiset alkoivat lähteä sateen tauottua koteihinsa.

Sunnuntai aamupäivällä kävimme Mellon Park:ssa piknikillä ja samalla kuuntelemassa sinfoniaorkesterin soittamaa musiikkia. Kotoa oli hyvä päästä pois "viilentävään" ulkoilmaan. Tuuli puhalsi lepposasti ja se sai tuntumaan ilman viileämmältä. Minä en tosin viihtynyt palaneiden olkapäiden takia auringossa, joten vietin mielummin aikaa puun varjossa istuen. Lapset jaksoivat joka tapauksessa leikkiä nurmikolla ja ihme kyllä kysyivät, että millon tullaan uudestaan.

Suomessa teimme usein veneretkiä ja kävimme ostamassa jäätelöä. Täällä ei ole venettä ja jäätelökin tulee ostettua kaupasta pakkaseen. Olen tullut aikaisemmin kertoneeksi naapurissa asuvasta Henri-pojasta, jonka kanssa Aarno on leikkinyt useaan otteeseen. Henrin isä vei minut ja Aarnon sunnuntai iltapäivästä hodarille ja jäätelölle. Autollakin toki olisi päässyt paikanpäälle, mutta aikaa olisi mennyt huomattavasti enemmän. Niinpä menimme lentokoneella. Matkasimme neljäpaikkaisella potkurikoneella n. 130 kilometrin päähän syömään hodarit ja jäätelöt. Kyse ei ole ihan mistä tahansa hodarikioskista, vaan siellä myydän "footlong" hodareita. Ne eivät olleet ihan 30 senttisiä, mutta pitkiä kuitenkin ja ennen kaikkea äärimmäisen herkullisia. Kyse on hyvin pienestä paikkakunnasta, jossa on kuitenkin lentokenttä. Paikka on kuitenkin niin kuuluisa näistä hodareista, että monet ilmailuharrastajat tulevat paikalle lentokoneella. Lentokentältä on vain 500 metrin kävelymatka ja jäätelökioskikin on sopivasti vieressä. Asia tuntuu äärimmäisen huvittavalta, mutta kaukaisin lentoharrastaja on kuulemma tullut Floridasta saakka ostamaan "footlong" hodarin. Paikka oli ainakin suosittu, koska meitä ennen jonossa oli arviolta kymmenen muuta asiakasta. Kaikki eivät kuitenkaan olleet saapuneet paikalle lentokoneilla, vaan paikka on ihan maantien varrella.

Au-pair

Vaimo totesi toissa päivänä, että hän ei enää lukijana tiedä, mitkä tarinoistani ovat totta ja mitkä eivät. Toivon hänen kuitenkin puolisona tietävän tai muuten hukka perii. Kaiken lisäksi hän epäili kykyjäni osua kuminauhalla ohikulkijan takamukseen. Ehkä hän vain vihjaili, jotta kertoisin enemmän meidän perheen kuulumisista. Niistä on tullut kirjoitettua jo yli 10 kuukautta ja uutiskynnyksen ylittävää kerrottavaa ei juurikaan ole, mutta yritän parhaani. Jos ei muuten, niin ainakin vaimon ja anopin miellyttämiseksi. Olisi minulla kuitenkin vielä yksi tarina kerrottavana...

Luulin päässeeni kuin koira veräjästä kolttoseni osalta, mutta keskiviikkoaamuna poliisi kävi oven takana kolkuttamassa. Anton veti vielä sikeitä ja minä en tietenkään avannut ovea. Tämä koppalakki ei kuitenkaan lannistunut, vaan oli röyhkeästi jäänyt kadun varteen kytikselle autoonsa. Lähdin Antonin kanssa puolilta päivin yliopistolle uimaan ja poliisisetä tuli minua heti puhuttelemaan, kun olimme lukitsemassa ulko-ovea. Hän kysyi, olinko tehnyt muiden sanomalehdille ilkivaltaa. Kieltäydyin vedoten kiireisiin aamuihin ja lasten kouluvalmisteluihin. Poliisisetä ei kuitenkaan uskonut ja sanoi kolttoselleni löytyneen silminnäkijä. Pitkähkön väittelyn jälkeen poliisisetä suostui viimein kertomaan, kuka tämä silminnäkijä oli. Hän oli kadun vastakkaisella puolella asuva iäkäs herrasmies (sokea). Tästäkös syntyi mielenkiintoinen keskustelu.

Kysyin ensimmäiseksi poliisilta, onko hän kuullut aikaisemmin sokeasta silminnäkijästä. Hän ei tiennyt herrasmiehen olevan sokea ja kulkevan valkoista keppiä käyttäen. Minä olin hyvin närkästynyt siitä, että poliisisetä tulee minua syyttämään ja kaiken lisäksi kyttää kolme tuntia kadun varrella, eikä edes vaivaudu ensin puhuttelemaan "silminnäkijää". Pyysin poliisisetää ottamaan silmänsä käteen ja katsomaan ympärilleen. Kotikadullamme on 25 mph (n. 40 km/h) nopeusrajoitus, mutta ohimenevät autoilijat ajavat surutta ylinopeutta. En ole vielä kertaakaan nähnyt poliisien sakottavan ylinopeudesta ja pyysin häntäkin käyttämään resurssinsa ennemmin liikenteen valvontaan, kuin viattomien ihmisten jahtaamiseen. Poliisisetä meni hiljaiseksi. Hän pyyteli kovasti anteeksi, toivotti hyvää päivän jatkoa ja lähti pillit ulvoen ohimenneen auton perään. Kaikkea sitä oikein joutuu kokemaan keskellä kirkasta päivää.

Ja sitten niihin perhetapahtumiin. Alinan ja Aarnon koulu päättyi keskiviikkona. Kävin saattamassa lapset viimeistä kertaa koulubussiin. Hetki ei ollut yhtään haikea, mutta minusta kuitenkin tuntui, että lapset aloittivat koulun vasta hiljattain. Ihan kuin koko talvea ei olisi vielä ollutkaan ja olisimme muuttaneet tänne vasta äskettäin. Näin se aika vain vierähtää koti-isänäkin. Työpäivät tosin ovat olleet usein pitkiä ja palkkakin on ollut surkea. Olen joutunut elämään pääasiassa nälkäpalkalla ja kaiken lisäksi olen joutunut itse valmistamaan ruuat. Aamuisin olen pedannut pedit, tiskannut tiskit 2-3 kertaa päivässä, käynyt tarpeen mukaan pyykkituvalla, jynssännyt säännöllisesti vessat ja vaihtanut puhtaat petivaatteet 10-14 päivän välein. Siinä ohessa olen käynyt ruokakaupassa, imuroinut vähintään kerran viikossa ja auttanut lapsia koululäksyissä. Vaimolle ei ole jäänyt paljoakaan tehtäviä. Töistä tullessaan häntä on aina odottanut lämmin ruoka ja kupillinen kahvia pannussa, joskin joskus hän on pitkän työpäivän takia saanut lämmittää ruokansa uudestaan.

Minä olen viime päivinä miettinyt Suomeen paluutamme ja olen jo valmiiksi huolissani vaimon pärjäämisestä Suomessa. Pitäisiköhän meidän viedä mennessämme joku palvelija tekemään koti-isän työt, jotta arki ei tule liian nopeasti vaimolle vastaan. Voin toki Suomessakin jatkaa koti-isän töitäni, mutta vaadin huomattavaa palkankorotusta ja talonmiestä (tai mielummin naista) vastaamaan omakotitalon yllä- ja kunnossapitoon liittyvistä töistä. Kerroin huolestani myös vaimolle, mutta hän vain totesi, että kaikkeen tottuu. Hmm... Ehkä ne huuhtelemattomien astioiden tiskivuoret kaatuvat jossain vaiheessa lattialle ja meillä alkaa olla useita lemmikkieläimiä pölykoirien muodossa. Koulun karnevaaleilla eräs nainen luuli minun olevan au-pair, kun hän keskusteli samanaikaisesti sekä minun että naapuripöydän Stinan (ruotsalaisen au-pair) kanssa. Olisiko tässä sittenkin minun tulevaisuuteni. Lähettäisin perheeni Suomeen hoitamaan omat tiskinsä ja jäisin itse tänne au-pairiksi. Palkankorotus olisi ainakin taattu.

Kuminauhat

Kuminauhoista on tullut valtava villitys. Sekä Alina että Aarno keräävät kuminauhoja. Kyse ei ole mistä tahansa kuminauhoista, vaan ranteissa pidettävistä eri värisistä ja muotoisista nauhoista. Markkinamiehet ovat taas keksineet lasten kustannuksella hyvän tulolähteen. Alina on kerännyt itselleen jo toista sataa kuminauhaa. Niitä on myytävänä jokaisessa kaupassa ja vain tietyn kauppaketjun myymälöissä myydään jotain "keräilyharvinaisuuksia". Alinalla meni jokin päivä sitten herne nenään, kun emme suostuneet ajamaan Walmart:iin nauhaostoksille. Lähimpään myymälään on noin 15 kilometrin matka ja minun olisi pitänyt viedä Alina 5 dollarin nauhaostoksille. Jokin tolkku tässäkin keräilyharrastuksessa sentään pitää olla. Alinalla on parhaimmillaan useita kymmeniä kuminauhoja ranteessaan. Hän vie niitä kouluun ja tekee niillä vaihtokauppoja. Mä en voi millään käsittää, mikä näistä kuminauhoista tekee niin suosittuja. Antoninkin ikäisten tyttöjen näkee pitävän nauhoja ranteissaan. Ainakin kuminauhoille on saatu hyvät katteet, jos ei muuta ja lasten ranteet sekaisin. Ohessa on otos Aarnon kokoelmasta.

Nämä helteet ovat jälleen alkaneet nyppiä oikein kunnolla ja minä en saa iltaisin nukutuksi. Olen luopunut omista mittauksistani, kun mikrofonien virittämiseen menee likaa aikaa, enkä jaksa enää kuunnella kuorsausta nauhalta. Lisäksi maanantaista alkaen Anton on ollut aamupäivisin minun seurassani. Sain tosin selvitettyä kuorsauksen alkuperän. Porasin pienen reiän seinän läpi naapurihuoneiston puolelle mikrofonia varten. Nauhalta kuuluu ihan selvästi, kuinka kuorsaus tulee naapurineidin puolelta. Kuorsauksen sijaan kuului toisinaan ihmeellistä ähinää. Liekö mikrofonissa vika. Joka tapauksessa NHL-pelit ovat nyt ohi, eikä minulla ole enää mitään tekemistä. Olen alkanut nyppiä kuminauhoja muiden nukkuessa ajan kulukseni. Tein oikein radan kuminauhojen lentoratojen mittaamiseksi. Lentokaari on vaikeasti toistettavissa, mutta toistaiseksi kuun mallinen nauha on lentänyt pisimmälle.

Eilen alkuyöstä oli jälleen tuskaisen kuumaa ja päätin mennä lennättämään nauhoja yläkerran huoneiston parvekkeelta. Vuokraisäntä oli jättänyt yläkerran huoneiston oven lukitsematta kellariin johtavien rappusten yläpäästä. Olin kieltämättä utelias, kun kävin kokeilemassa ovia, mutta yläkerran parvekkeella oli ihanan vilpoisaa. Lisäksi minä sain istua siellä rauhassa amerikkalaiset kalsarit jalassani. Jalkojen väli tuulettui muuten nopeasti ne jalassa. Innostuin kuminauhojen lennättämisestä niin paljon, että sain jonkin verran tuhottua Aarnon ja Alinan varastoa. Niillä oli kiva ampua ohikulkijoita. Osumatarkkuudessa ei kylläkään ollut paljoakaan kehumista. Vasta yhdeksännellä yrittämällä sain osuman erään miehen takamukseen. Liekö säikähdyksestä vai kivusta pieraissut, mutta hän jäi varmasti ihmettelemään, mikä hänen takamukseensa osui.

Luulen myös selvittäneeni kakan hajun alkuperän. Meidän kadulla asuvan naishenkilön koira teki tarpeensa meidän etupihalle klo 23:00 tienoilla. Yleensä ihmiset keräävät koirien jätökset pussiin, mutta tämä rouva potkaisi pötkäleet meidän ikkunan alla olevien puskien juureen. Kaikkea sitä ihmiset kuvittelevat. Luulevat pimeyden turvin voivansa tehdä kolttosia muiden näkemättä. Minä sain kostoksi ammuttua kuminauhalla koiraa, joka ulisi kivusta. Ei varmasti tee toista kertaa tarpeitaan meidän pihalle. Tänään aamulla kävin keräämässä muutamia kuminauhoja talteen seuraavia öitä varten ja samalla korjaamassa koiran jätökset. Naishenkilön aamulehti oli vielä pihalla, joten laitoin koiran tarpeet hänen aamulehden väliin. Vaikka klo 6:30 oli jo valoisaa, niin uskon selvinneeni kolttosestani ilman näköhavaintoja. Naishenkilö tuskin selvisi ilman hajuhavaintoja ryhtyessään lukemaan aamulehteä. Toivottavasti kahvi ei mennyt väärään kurkkuun.

Synttärijuhlat

Eilen tuli kuluneeksi jo 10 kuukautta muutostamme ja aika alkaa käymäään todella vähiin. Enää on 48 aamua jäljellä. Olemme jälleen saaneet nauttia loppuviikosta 30 asteen lämpötiloista ja sisällä on vaihteeksi tukalaa. Voin vain kuvitella millaiseksi sisäilma muuttuu, kun lämpötila saavuttaa 35 asteen rajan - toivottavasti vasta elokuussa.

Alinan ja Aarnon koulussa oli torstaina karnevaalit. Vaimo oli ostanut sinne runsaasti rekvisiittaa ja ottanut kotoa mm. suomalaisia lastenkirjoja. Mölkky herätti mielenkiintoa, mutta minimölkyn pelaaminen osoittautui hankalaksi. Pandan lakritsi oli pääasiassa meidän poikien mieleen, joten meillä on nyt kotona muutama ylimääräinen rasia. Tai sitten lapsemme syövät ne pikavauhtia, jos vain löytävät jemmapaikan. Vaimon pitämä suomipöytä oli sulassa sovussa ruotsipöydän kanssa saman telttakatoksen alla. Ruotsipöytää piti ruotsalainen au pair. Eräs intialainen mies tosin totesi, että pöytämme olivat väärässä järjestyksessä maantieteellisesti katsottuna, kun Suomi oli Ruotsin vasemmalla puolella. Minä kommentoin järjestyksen riippuvan siitä, mistä päin asiaa tulee katsoneeksi. Olimme pöydän toisella puolen, joten Ruotsi sijaitsi oikein meidän vasemmalla puolen. Karnevaali oli kiva tapahtuma ja suomipöydän luona vieraili muutamia suomalaisten jälkeläisiä. Karnevaalilla kerättiin rahaa koulun tarjoamien harrastusten rahoittamiseksi ja rehtori tuli erikseen kiittämään meitä suomipöydästä. Harmi vain, etten tullut antaneeksi rehtorille laskua vaimon hankinnoista.

Alina on valittanut pitkin vuotta, että hänellä on aivan kamala luokanvalvoja, joka huutaa ja räyhää oppilaille. Luokanvalvojalla on ollut päivittäin täysi työ kurin pitämisessä. Nykyisillä 4. luokkalaisilla oli ollut viime vuonna testi (3. luokan lopulla), jonka perusteella oppilaat jaettiin viiteen eri koululuokkaan. Tuttavaperheemme rouva tiesi kertoa testin pohjautuneen tutkimukseen, jonka mukaan lahjakkaiden oppilaiden tulee olla samantasoisten oppilaiden kanssa samassa luokassa. Näin ollen testissä parhaiten menestyneet olisi laitettu samalle luokalle. Asia ei ole julkinen ja opettajatkaan eivät välttämättä tiedä testien tuloksista, mutta tuttavaperheen poika on Alinan luokalla ja testin perusteella poika kuului toiseksi parhaimpaan ryhmään. Kuitenkin heidän luokalla on ns. ongelmalapsia, jotka menestyivät testissä huonoiten. Osa Alinan luokkatovereista on jouduttu erottamaan koulusta häiritsevän käytöksen takia (vanhemmat voivat anoa lapsen ottamiseksi takaisin kouluun). Koska testissä huonoiten menestyneitä lapsia ei voida laittaa samaan luokaan, Alinan luokkatovereina on sekä toiseksi parhaiten että huonoimmin menestyneitä oppilaita. Ns. keskivertolapset sijoitettiin sitten muihin luokkiin. Onkohan tämä nyt sitten sitä amerikkalaista tasa-arvoa. Oppilaat jaetaan ryhmiin jo alkuvaiheessa menestymisen mukaan. Testissä parhaiten menestyneet palkitaan rauhallisella oppimisympäristöllä ja heille mahdollisestaan pääsy lahjakkaiden oppilaiden ohjelmiin. Koulussa ei tunneta lainkaan erityisluokkaa tai -opetusta. Suomessa tällaista jaottelua kutsuttaisiin myös kastijaoksi ja eriarvoisuudeksi.

Antonilla oli perjantaina päiväkodin viimeinen kesäleiripäivä. Anton viettää sekä aamu- että iltapäivät vastaisuudessa minun kanssani. Alinan ja Aarnon koulu loppuu keskiviikkona, mutta he tulevat vielä osallistumaan karaten kesäleirille viikolla 25. Perjantai sujui pääasiassa Aarnon 8-vuotispäivän järjestelyissä. Kävin Antonin kanssa ostamassa tarjoiltavaa tukkukaupasta (Costco). Aarno halusi juustopalloja, joten niitä on nyt enemmän kuin tarpeeksi. Synttärivieraatkin söivät niistä vain murto-osan.

Aarnon syntymäpäivillä oli lauantaina 7 kaveria, jotka kaikki muistivat Aarnoa legoilla tai rahalla legojen ostamista varten. Legoja on kertynyt jo kiitettävästi ja nyt alkaa tulla jo raja vastaan niiden määrässä, jotta saamme tuotua kaikki Suomeen. Alina ja Anton olivat mukana juhlinnassa, mutta Alina toivottavasti viimeistä kertaa. Alinan läsnäolosta ei ole aikaisempinakaan syntymäpäivinä ollut Aarnolle iloa - päinvastoin. Alina halusi kovasti järjestää ohjelmaa ja olla syntymäpäivien emäntä, mutta vastaavasti tämä ei sopinut Aarnolle. Kinastelu yltyi loppuvaiheessa jo tappeluksi. Vaikka pyysimme Alinaa monta kertaa pysymään omassa huoneessaan, niin silti hän oli jatkuvasti poikien huoneessa Aarnon kiusaksi muiden synttärivieraiden läsnäollessa. Jossain vaiheessa Aarno tuli potkaisseeksi Alinan leukaan ja Alina raapineeksi Aarnon poskea kostoksi. Synttärivieraiden lähdettyä molemmat olivat itku kurkussa. Alina leuka oli "murtunut" ja Aarnon poski oli revitty "verelle". Ainoa positiivinen puoli asiassa oli se, että Alina tuli jo tunnin päästä pyytäneeksi Aarnolta anteeksi. Molemmat ovat oikeita jästipäitä ja eivät usko vanhempien puheita tai käskyjä. Kai se on sitten sukuvika, koska minäkin olen ollut vähintään yhtä huonokäytöksinen lapsi.

Aika hyvä sattuma, kun tulin kirjoittaneeksi kanervista toukokuun lopussa. Ile on päässyyt jälleen lööppeihin yhteydenpidostaan vastakkaiseen sukupuoleen. Täytyy oikein onnitella Ileä, että hän jaksaa painaa ja kulkea omia polkujaan. Ile ei ole vielä aivan yhtä suuri pelle kuin Italian pääministeri. Toisaalta Berlusconilla on kymmenen vuotta enemmän kokemusta, joten eiköhän Ilekin vielä jossain vaiheessa pääse pitämään juhlia yläosattomille tytöille. Yrityksen puutteesta ei ainakaan Ileä voi syyttää. Ellette ole vielä tietoisia tai tulleet lukeneeksi Keltaista Pörssiä, niin Ilellä on ollut jo pitkään seuraavat myynti-ilmoitukset käytetystä tavarasta (autoista):

ELINA 1970: Siisti, vähänajettu ja taloudellinen. Äänenvaimentajassa pikkuvikoja. Myydään käteisellä tai vaihdetaan nuorempaan.

JOHANNA 1978: Hyvin pidetty, mutta perässä pientä laittamista. Alkuperäinen kunto. Otettu käyttöön vasta kesäkuussa 2008.

Varastoon

Viimeiset kolme yötä olen nukkunut sikeästi johtuen viilentyneistä ilmoista. Sisällä on sunnuntaista lähtien ollut inhimillinen lämpötila (21-23 astetta). Viikonlopuksi on luvassa jälleen lämpenevää ja hikisiä öitä. Minun nukkuminen on ollut tuskaista. Yritin kaikenlaista. Nukuin mm. olohuoneen sohvalla, johon ei muuten ole kakattu, ja Aarnon lasten sängyssä kokoa 150 x 60 cm. Sänky on kieltämättä pieni ja parina yönä nostin patjan lattialle, jotta sain jalat suoraksi. Joku tietysti nyt miettii, missä Aarno nukkuu. Vastaus on yksinkertainen eli meidän sängyssä. Aarno kömpii lähes joka yö meidän väliin. Hän on öisin liikkuvaista sorttia myös nukkuessaan. Tulevaa viikonloppua ajatellen toivoisin voivani nukkua varastoon. Kellarin varastohuoneessa olisi varmasti viileää nukkua kuumina kesäöinä, mutta siellä on vielä tunkkaisempaa ja kaiken lisäksi homeista.

Minulla ei ole lainkaan unenlahjoja toisin kuin vaimolla. Toisaalta minä pärjään huomattavasti vähemmällä unella. Vaimo olisi kävelevä zombi, jos hän nukkuisi yhtä vähän. Jos meidän nukutut tunnit laskee yhteen ja jakaa kahdella, niin olemme varmasti lähellä keskiarvoa mitä tulee aikuisten yöunen pituuteen. Vaimo nukahtaa miltei yhtä nopeasti kuin kattolampun sammuttaa katkasijasta. Yön aikana sattuu myös kaikenlaista. Eräänä aamuna vaimo totesi hyvin nukutun yön yli: "Mä en ymmärrä, kun mun nilkka on näin kipeä. Mä olen varmaan nyrjäyttänyt nilkkani nukkuessa."

Hintataso on täällä Suomea huomattavasti edullisempi, vaikka euron arvo on ollut lähes vapaassa syöksykierteessä. Yllätyin positiivisesti katsoessani bussimatkan hintoja New York:iin. Paikallisbussimatka maksaa 2 dollaria, mutta sain buukattua Nykiin yhdensuuntaiset matkat vaimolle ja lapsille 5 dollarilla per matkustaja. Uskomaton hinta. Matkaa kertyy kuitenkin noin 370 mailia ja matkustusaikakin on lähes 8 tuntia. Ajan automme Newarkin (New Jersey) satamaan ennen Suomeen paluutani lasten kanssa ja vietämme yhdessä kaksi viimeistä päivää New Yorkissa. Ensi alkuun ajattelimme vuokrata auton, mutta minua huoletti vaimon yksinäinen paluumatka. Minulla oli jo etukäteen pelko, että hän tulisi nukahtamaan rattiin. Nyt voin olla huoletta, vaikka vaimo vetäisi sikeitä koko bussimatkan takaisin Pittsburghiin.

NHL-pelit lähenevät loppuaan. Kuudennesta pelistä on jäljellä 3. erä ja Chicago on enää erän päässä Stanley Cup:sta. Toivottavasti jaksavat painaa loppuun saakka. Minä olen katsonut kaikki finaalipelit. Ne ovat olleet viihdyttävää katsottavaa ja pelkään saavani jotain vierotusoireita, kun pelit loppuvat. Pitänee alkaa seurata jotain saippuaoopperaa. Toisaalta olemme jo sopineet tv:n myynnistä. Ostaja tosin haluaa sen itselleen vasta heinäkuun puolessa välissä, kun muuttavat tuolloin uuteen asuntoon. Finaaleista puheen ollen Philadelphian suomalaishyökkääjä (Leino) on pelannut elämänsä kevättä. Hän on ollut Philadelphian ehdotonta eliittiä finaaleissa. Sama tilanne on Chicagon maalivahdilla (Niemi). Finaalipelien alhaisesta torjuntaprosentista huolimatta hän on ollut erinomainen. Hänelle ei ole mennyt lainkaan helppoja maaleja. Hän torjuu jonkun verran eteensä ja vastustaja on tehnyt paluukiekoista maaleja. Toisaalta puolustajia ei ole tuolloin näkynyt mailla eikä halmeilla. Vastaavasti paluukiekot ovat usein tulleet vaikeista (huippu)torjunnoista. Joka tapauksessa Chigaco on hallinut kuudennetta finaalipeliä suvereenisesti. Olisi vääryys, jos he eivät voittasi tänään Stanley Cup:ia.

Kalsarit

Ennen kuin kirjoitan päivän aiheesta, niin minun pitänee kirjoittaa vähän kuulumisiakin. Täällä on ollut vaihteeksi inhimilliset oltavat. Lämpötila on 20 asteen hujakoilla ja ilma on tuulista. Vähän niin kuin olisimme Suomen suvessa paitsi hyttyset puuttuvat (tapoin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen hyttysen viime viikon lauantaina). Olemme saaneet huoneiston viimein kunnolla tuuletettua ja sisälämpötilan laskemaan 24 asteeseen. Viimeisen 9 päivän aikana täällä on ollut neljä ukonilmaa. Keskiviikkona annettiin tornadovaroitus, mutta tornado kuihtui ennen saapumista Pittsburghiin. Eilen oli todellinen rankkasade. Vettä tuli noin 4 cm puolessa tunnissa. Olin sateen aikana lasten kanssa autolla liikkeellä ja mäkiä pitkin ajellessa tuntui kuin olisi ajanut autoa puroissa. Vettä virtasi teillä aivan älyttömästi. Kellarikerrokseen tuli myös vettä. Ei kuitenkaan tulvaksi saakka, vaikka kaikki varaston lattialla olleet pahvilaatikot (pääasiassa tyhjiä) kastuivat.

Aarnolla oli torstaina koulun shakkikerhon turnaus. Aarnon koulu voitti neljän koulun välisen turnauksen ja he (koulu) saivat voiton kunniaksi hienon pokaalin. Aarnolla oli kolme ottelua, joista hän voitti kaksi. Itse olin Aarnon saavutuksesta positiivisesti yllättynyt. Ei kulu pitkää aikaa, kun hän päihittää minut jo mennen tullen ja kummisedälläkin tulee olemaan haasteita Aarnon voittamisessa. Koulua on jäljellä enää 8 päivää ja Aarno ei saanut enää kuluvana viikkona läksyjä. Alinalle tilasin Suomesta 4. luokan saksan kielen kirjat. Tavoitteena on kesän aikana opiskella saksaa, jotta Alina voi jatkaa Suomessa saksan opiskelua 5. luokalla. Paikallinen koulu ja ESL-opiskelu ovat tarjonneet Alinalle ja Aarnolle erinomaiset puitteet englannin kielen opiskeluun. Molemmat puhuvat englantia sujuvasti ja lisäksi lapset ovat alkaneet puhua keskenään englantia. Anton osallistuu keskusteluun myös englanniksi, mutta luonnollisesti hänen sanavarastonsa ei ole yhtä laaja. Toivottavasti saamme tavalla tai toisella ylläpidettyä lasten kielitaitoa Suomessa.

Vein vaimoni esimiehen ja tämän puolison perjantaina lentokentälle. He matkasivat Suomeen. Vaimon esimiehellä on tulevalla viikolla konferenssi Suomessa ja sitä seuraavalla viikolla Ruotsissa. He ovat Suomessa sunnuntaihin 13. päivä saakka ja palaavat takaisin Pittsburghiin seuraavana keskiviikkona. Jos vaimo ei ole ollut ihan esimiehen parhaan jatko-opiskelijan veroinen (22-vuotias ja lapseton mies), niin ainakin vaimon palkkaamisesta on ollut se hyöty, että appivanhemmat pitävät heistä nyt hyvää huolta Suomessa.

Saimme Eijan sunnuntaina jälleen lastenhoitajaksi ja pääsimme kuuntelemaan Pittsburghin sinfoniaorkesteria. Orkesteri soitti Ludwig Van Beethovenin sinfonia nro 9. Saimme vaimon esimieheltä konserttiliput, koska heiltä liput olisivat jääneet käyttämättä. Nautin kuulemastani. Varsinkin sinfonian viimeisestä osasta, jossa kuoro oli mukana. Se oli koti-isälle kiva kulttuurielämys ja ennen kaikkea mekin hyödyimme muiden Suomen vierailusta. Matkalla olimme ajaa eläimen yli kotikadullamme. Pieni kilpikonna käveli pikkuhiljaa tietä yli, mutta onneksi olin tarkkaavainen. Kilpikonna lienee karannut, jos ei nyt ihan sirkuksesta, niin ainakin omistajaltaan. Kovin lujaa vauhtia kilpikonnan karkumatka ei näyttänyt edistyvän. Viimeksi olin törmätä eläimeen kesällä 2004 tai 2005. Sekään ei ollut ihan tavanomainen tapaus, sillä olin ajaa veneellä peuran yli. Minä annoin peuran uida edestäni kapealla väylällä saaren rantaan ennen matkani jatkamista.

Sitten päivän aiheeseen. Kävin perjantaina kalsariostoksilla. Vaikka olen pitänyt kalsareistani aina hyvää huolta, pessyt niitä harvemmin ja muistanut kääntää puolta, niin edellisestä ostoskerrasta oli tullut kuluneeksi jo vuosia. Olin työmatkalla Tampereella ja kesäisen työpäivän jälkeen kävin juoksulenkillä. Palattuani takaisin hotellille huomasin jättäneeni vaihtokalsarit kotiin. Toisinaan pidän samoja kalsareita päiväkausia, mutta tällä kertaa ne olivat hiestä märät ja tahdoin alleni kuivat kalsarit. Menin Tampereen Sokokseen ostoksille (ilman kalsareita). Puin sovituskopissa uudet kalsarit päälleni ja menin kassalle. Annoin kalsaripaketin kassaneidille maksamista varten. Pian hän kysyi, että laitetaanko pussiin. Minä vastasin: "Ei tarvitse, kun laitoin ne jo jalkaani.". Neidin hymy oli kieltämättä aika herkässä ja minä olin vähän nolona. Kassan lähettyvillä löysin vielä kivat shortsit ja menin niiden kanssa takaisin samalle kassalle. Nyt kassaneiti kysyi: "Laitatko nämäkin jalkaan, vai laitetaanko tällä kertaa pussiin?" Selvästi huumori-ihmisiä. Vähän kuten vaimonikin, joka on innokas lukijani. Olin läsnä hänen lukiessa turvotuskemikaaleista, kunnes hän pysähtyi kysymään: "Ook sä paskonut meidän sohvalle?"

Kalsarien ostaminen ei ole helppoa - ainakaan täällä USA:ssa. Vertailin tavaratalossa erilaisia Jockey-merkkisiä kalsareita ja päädyin ostamaan 3 kappaleen paketin "Modern Classics" alushousuja. Paketin kuvassa oli viimeisen päälle atleettinen kaveri piukat kalsarit jalassa. Minun piti enää vain päättää ostanko 32 (vyötärö 81 cm), vai 34 (vyötärö 86 cm) tuumaiset alushousut. Senttitiedon perusteella päädyin jälkimmäiseen kokoon. Vaikka lähestyn vasta neljänkympin ikää, niin kotona tuli huomattavasti vanhempi olo. Tunsin itseni papparaiseksi avattuani kalsaripaketin. Vaikka kuvan kaveri näytti parikymppiseltä, niin nämä kalsarit olivat koon perusteella tarkoitettu ikämiehille. Tai sitten paikallisilla miehillä on suuret pallit. Muutoin en keksi mitään syytä, miksi kalsareissa pitää olla kahden kerroksen verran tilaa. Ruotsissa tämän vielä ymmärtäisi. Vai, onko kyse jonkun uuden (ruotsalaisen) muotisuunnittelijan päähänpistosta. En tuntenut ostamiani kalsareita samoiksi kuvan kanssa, mutta niillä mennään eteenpäin ja vaikka Ruotsin kautta Suomeen. Ohessa on kuva hyväksi todetusta suomalaisesta versiosta verrattuna amerikkalaiseen virkaveljeen.

Presidentin vierailu

Tulin muuten sitten keskiviikkona morjenstaneeksi USA:n presidenttiä ja samalla egoni kasvoi uusiin ulottuvuksiin. Nyt voin Suomeen palatessani kertoa asiasta kavereilleni, jos mulla on yhtään kaveria enää jäljellä. Kovin huonosti ovat pitäneet tänne päin yhteyttä. Liekö jo unohtaneet minut, kun eivät ole kirjoittaneet. Joka tapauksessa en ole koskaan nähnyt Suomen (hyvin edustavaa) presidenttiä livenä, mutta USA:n presidentin olen nyt kohdannut lähietäisyydeltä ilman tungosta. Mitä nyt poliiseja ja turvamiehiä oli sankoin joukoin ympärillä. Vaimo on sen sijaan tavannut Tarja Halosen ihan henkilökohtaisesti. Hän oli muutama vuosi sitten ostamassa itselleen urheilukenkiä Tapiolan Stockmannilla. Hän istuutui penkillä sovittamaan kenkiä, kun takaa kuului kimeällä äänellä: "Anteeksi, se on minun paikkani". Vaimo säikähti ja yllättyi, kun Tarjakin oli kenkäostoksilla samaan aikaan. Vaimo ei nähnyt poliiseja. Vain yhden turvamiehen. Toista on tämä suuren maailman turvakaarti. Vaimon kengät jäivät kuitenkin sovittamatta, mutta toivottavasti Tarja teki hyvät kenkäkaupat.

Tiesin etukäteen, että Barack Obama tulee pitämään yliopistolle puheen keskiviikkona. Aamun sanomalehdessäkin oli siitä lyhyt artikkeli, mutta aikataulusta ei kerrottu julkisuuteen. Yliopiston urheilutilat olivat myös suljettu ja siitä oli informoitu jo maanantaina sähköpostitse. Syytä ei sen sijaan kerrottu. Hain Antonin keskiviikkona klo 13:00 päiväkodin kesäleiriltä. Yliopistolle golfkentän läpi johtava tie oli suljettu. Mäen päällä oli poliisiauto vilkut päällä. Oikaisin hieman golfkentän läpi ja kävelin mäkeä alas. Vastaani tuli yksi poliisiauto hälytysvilkut päällä. Pian sama poliisiauto tuli takaani ja pysähtyi viereeni. Poliisisetä sanoi minulle jotain, mutta en ollut varma asiasta ja sanoin anteeksi. Hän katsoi minua vakavan näköisenä ja sanoi saman asian uudestaan. Eli minulla ei ollut lupaa kävellä asfaltilla, mutta nurmikkoa pitkin sain jatkaa kävelymatkaani. Pääsin jo lähelle yliopistoaluetta, kun minun oli oikaistava uudelleen nurmikentän läpi, kun viimeisen mutkan kohdalla ei ole rinteiden vuoksi mahdollista kävellä nurmikon puolella.

Päästyäni yliopistoalueelle useita poliisiautoja ja poliiseja oli näkyvillä. Arvuuttelin kohta tapahtuvan jotain presidenttiin liittyvää. Poliisi näki minun lähestyvän rinnettä pitkin päiväkotiin johtavalle tielle.

Poliisi: "You are not allowed to walk here!"

Minä: "Why?"

Sivullinen: "Why don't you shut up!"

Poliisi: "Who are you..."

Minä: "I need to pick up my son from preschool"

Sivullinen: "There is preschool at the Margaret Morrison hall. Over there."

Poliisi: "You can't go there. The president is arraving in any minute"

Minä: "President?"

Poliisi: "Yes, haven't they told you?"

Minä: "No, cool. I have to pick my son at 1:00."

Poliisi: "Okey, I let you walk over there but be very fast."

Kadulla ei ollut lainkaan pysäköityjä autoja. Poliisi oli kireä ja ymmärsin jo ensimmäisestä kysymyksestäni, että nyt on nollatoleranssi kyseessä ja ei ole huulen heiton aika. Juoksin pikavauhtia päiväkotirakennukseen. Muita vanhempia ei näkynyt hakemassa lapsiaan. Suurin osa vanhemmista tulee aina autolla, mutta tällä kertaa lähikadut olivat suljettu ulkopuoliselta liikenteeltä. Menin Antonin kanssa takaisin kadulle. Kourallinen ihmisiä oli kokoontunut päiväkotirakennuksen eteen, mutta minun kävelemällä kadulle ei enää päästetty ihmisiä. Poliisit parveilivat risteyksessä ja pian paikalle saapui 12 poliisimoottoripyörää, jotka jäivät viereisellä parkkialueelle. Pian paikalle ilmestyi helikopteri, joka lensi yliopistorakennusten yläpuolella. Tämän jälkeen saapuikin sitten suuri autosaattue - ihan kuten elokuvissa.

Ensimmäisenä tuli poliisimoottoripyöriä ja -autoja. Sitten seurasi erilaisia ja kokoisia mustia autoja henkilöautoista pikkukourmureihin (truck). Eräs iso amerikkalainen SUV kiinnitti erityisesti huomioni. Kuljettajan ja "apukuljettajan" lisäksi auton tavaratilassa oli kolmas henkilö. Takaluukun ikkuna oli auki ja tämä kolmas henkilö tarkkaili avoimen lasin kautta takaa tulevaa liikennettä. Todennäköisesti hänellä oli vähintäänkin konekivääri käden ulottuvilla. Välissä oli vielä pari autoa, kunnes presidentin auto saapuikin näkyville. Itse asiassa limusiinejä oli kaksi identtistä ja ne lipuivat aivan ohitsemme. Näin tummennettujen ikkunojen läpi, että toisen limusiinin takapenkki ammotti tyhjyyttä, mutta toisen takapenkillä istui kaksi henkilöä. Toinen henkilöistä näytti presidentiltä ja heilutin hänelle kättäni.

Tunsin kädessäni presidentin käden ojennuksen, enkä tämän johdosta pessyt käsiäni koko päivänä. Okei, presidentti ei vilkuttanut takaisin takapenkiltä. Me pääsimme pian Antonin kanssa jatkamaan matkaa kävellen kotiin ja minä pesin kädet kotona. Minua jäi vain paljon harmittamaan, että minulla ei sattunut olemaan kameraa mukana. Toisaalta presidentti ei ollut ilmoittanut minulle etukäteen aikataulustaan.

Ohessa on paikallislehden artikkeli vierailusta: http://www.post-gazette.com/ Pienellä hakemisella sivuilta löytyy myös pätkiä presidentin pitämästä puheesta. On se vain täysin käsittämättömän hyvä jätkä pitämään puheita. No, hän onkin minun kaverini, eikä varmaan tule unohtamaan ponnistuksiani täällä USA:ssa. Lähdenkin tästä nyt teettämään itselleni t-paitaa: I have seen Obama!