Loppu

Vuoden 1995 jääkiekon MM-kisoihin littyen voisin nyt todeta Antero Mertarannan sanoin: "Se on siinä". Ytimekkäästi sanottuna - loppu! Kyse ei ole kuitenkaan mistään juhlahetkestä, vaikka tulin näin ehkä ajatelleeksi joulu- ja tammikuussa ikävöidessäni kotiin sekä voivotellessani koti-isän arjen raskautta. Suunnittelin tuolloin polvistuvani kotipihalle ja suutelevani maata, kun saavumme Suomen kotiimme. Enää ei tee mieli polvistua. Meneehän siinä jo suukin likaiseksi. Mieliala on vähän kaksijakoinen, kuten on ollut toisinaan kirjoittaessakin. Minun kotini ja perheeni on täällä. Pittsburgh on minun kotini. Nyt on kuitenkin jälleen luovuttava kodista, mutta eiköhän omakin asunto pian tunnu jälleen kodilta, kun saan sen kalustettua ja laitettua tavarat paikoilleen. Joka tapauksessa olisin voinut viettää täällä aikaa pidempäänkin. Olen kuitenkin meidän perheestä ainoa, jolla on tämän suuntaisia ajatuksia, joten elämässä on vain mentävä eteenpäin. Lapset tosin tulevat ikävöimään ystäviään. Toivottavasti merivedet säilyvät Suomessa lämpiminä ja uimakelpoisina vielä pitkälle elokuuhun.

Olin maanantai-iltana pienellä kävelyllä, kun päässäni alkoi soida Bee Gees:n Stayin' Alive -kappale vuodelta 1977. Tuntui hyvältä hyräillä kertosäkeistöä. Vielä 1970-luvun lopulla en ymmärtänyt kappaleesta sen enempää, vaikka eno kuunteli radiosta Tapani Ripatin viikottaista diskomusiikin tanssiohjelmaa. Rytmi tuntui jo lapsena mukaansa tempaavalta, joten kait 1990-luvun alun lantion heilutukset KY:ssä ja Arkadiassa ovat peräisin tuolta ajalta. Kertasäkeistö on ohessa. Ihailkaa myös musiikkivideon pukeutumista ja hiusmuotia. Ennen kaikkea laulakaa kertosäe.

"Feel the city breaking and everybody shakin,

And were stayin alive, stayin alive.

Ah, ha, ha, ha, stayin alive, stayin alive.

Ah, ha, ha, ha, stayin alive."

You Tube musiikkivideo

Näin se aika vain vierähtää. Kappaleen alkuajoilta tähän päivään on ehtinyt tapahtua paljon. Puhumattakaan kuluneesta vuodesta. Tämä on ollut kaiken kaikkiaan oikein mukava ja antoisa vuosi. Hieno kokemus. Minä olen kenties kasvanut "aikuiseksi" viettäessäni aikaa lasten kanssa, joskaan en vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Lasten ja vaimon kanssa vietetty aika on ollut laatuaikaa, vaikka asumisen laadussa ei ole ollut kehumista. Pelkkä yhdessäolo on ollut parasta.

Tämä viimeinen päivä on ollut pakkaamista ja pakkaamista. Auto tuli kuitenkin täyteen ääriään myöten, vaikka aikaisemmin tulin epälleeksi asiaa. Suksiboksi on myös täynnä tavaraa ja ruohotrimmeri ei olisi sinne mahtunut. On vain jälleen kerran todettava, että vaimo oli taas oikeassa. Suksiboksin valmistaja (Thule) antoi internet sivuillaan virheellistä tietoa boksin soveltuvuudesta autooni. Boksi sopii toisaalta hyvin auton katolle, mutta takaluukkua ei saa auki. Toisaalta ei sitä tarvitse avatakaan ennen kuin Suomessa. Olemme saaneet suunnattomasti apua lasten hoidossa. Toinen koti-isä on omien lasten kanssa pitänyt seuraa meidän lapsille ja järjestänyt ohjelmaa viimeiselle päivälle. Perheessä on kolme samanikäistä lasta, joten kaikilla lapsillamme on ollut leikkikaveri. Tänään tosin lukitsin itseni epähuomiossa pihalle. Vaimo lähti käymään kaupassa ja laitoin etuoven lukkoon. Vien autoon tavaroita ja takaovikin paukahti lukkoon. Meidän molempien avaimet olivat sisällä. Ei auttanut muu kuin kiivetä A-tikkaille 3,5 metrin korkeuteen roikkumaan ikkunalaudasta ja ponnistamaan avoimesta ikkunasta sisään. Hetken aikaa tulin kyllä ajatelleeksi, että olenko päättämässä koti-isän menestyksellistä uraa nololla tavalla, mutta minulla oli akrobaattisia taitoja.

Huomenna aamulla lähdemme aikaisin New York:iin. Vietämme siellä viimeiset kaksi päivää. Se on ensimmäinen kerta vajaan vuoden aikana, kun jakaannumme perheenä. Majoittaudumme kahteen eri hotelliin. Varasin toisesta hotellista neljän korttelin päästä yhden lisähuoneen, eikä se tullut kuin neljä kertaa kalliimmaksi kuin viime blogissani kertomani 30 dollarin säästö. Lauantaina onkin sitten edessä vähän pidempi ero, kun vaimo palaa takaisin Pittsburghiin 12 päiväksi ja minä matkustan lasten kanssa Suomeen.

Yhteenvetona voisin todeta, että pitkälle on päästy (pitkälläkin = oluella olin vuoden aikana kolme kertaa). Tämä on 143. kirjoitukseni, joskin samalla viimeinen. Tulen kenties jatkamaan kirjoittamista joskus tulevaisuudessakin tavalla tai toisella, mutta nyt on kuitenkin hyvästien aika. Kiitos ja hyvästi Pittsburgh sekä arvoisat lukijani. Päätän raporttini tähän. Täällä Sakke Koti-isä, Pittsburgh.

The End.