Aika käy vähiin - ei uskoisi. Tulimme takaisin 8,5 vuorokauden "turneelta" sunnuntaina ja Suomeen paluu ei tunnu lainkaan ajakohtaiselta. Tänään tuli kuluuneeksi 11 kuukautta muutosta ja jäljellä on enää 19 aamua. Edessä on pakkaaminen ja huonekaluista luopuminen. Meillä oli mukava lomareissu. Tosin tulimme istuneeksi autossa vähintään 1,5 vuorokautta. Pelle Miljoona ei turhaan laulanut moottoritien kuumuudesta. Pääsimme hyvin sisälle amerikkalaisen elämäntavan ytimeen eli vapauteen ajella ympäriinsä enemmän ja vähemmän ruuhkaisilla moottoritiellä. Matka aikana tuli monen kertaan pähkäilleeksi amerikkalaista elämäntapaa, joka on minun mielestäni kaikin puolin aika kuluttavaa. En enää ihmettele lainkaan, että 20 % prosenttia maailman öljyvaroista kulutetaan USA:ssa, vaikka täällä asuu vain noin 5 % maailman väestöstä.
Moottoriteiden yleinen nopeusrajoitus on 65 mailia eli noin 110 km/h. Todellisuudessa kaikki ajavat vähintään 5-10 mailin ylinopeutta - rekat mukaanlukien. Mikäs ihmisten on ajella moottoriteillä, kun polttoaine maksaa 0,5-0,6 euroa per litra. Barack Obama tuli hiljattain laatineeksi uuden lainsäädännön rekkojen polttoainekulutuksen pienentämiseksi vuodesta 2016 alkaen (koskee siis vain uusia rekkoja). Väittäisin suurimman hyödyn saavutettavan pientämällä rekkojen suurimman sallitun nopeuden 50-55 mailiin tunnissa. Samoin ihmisten ylenpalttista ajoa saataisiin piennettyä verottamalla polttoaineen hintaa. Toisaalta tälläiset asiat sotisivat amerikkalaista vapautta vastaan (vapaa liikkuminen), eikä kukaan tulisi tämäkaltaisia muutoksia hyväksymään. Amerikkalaiset tulevat vastaisuudessakin kuluttamaan moottoriteitä ja vetämään jättimäisiä asuntovaunuja ja venetrailereita lava-autojensa perässä.
Tulimme kuluttaneeksi viiden osavaltion teitä miltei 2500 kilometrin verran. Lapset olivat reippaita matkustajia ja vastaisuudessa 240 kilometrin Rauman matka ei tule tekemään tiukkaa ilman pysähdyksiä. Tulimme vierailleeksi Chicagossa sekä meno- että paluumatkalla. Vaimon lapsuuden ystävä perheineen asuu Chicagon pohjoispuolisella esikaupunkialueella (80 kilometrin päässä keskustasta). Toivon, että meidän ei tarvitse enää koskaan ajaa autolla Chicagon lähettyvillä. Liikenne on hyvin ruuhkaista vuorokauden ajasta riippumatta ja maanteitä enemmän tulee kulutettua takapuolta. Minun mielenkiinto ei riitä vastaisuudessa Chicagon ruuhkaisille teille.
Vierailimme vaimon ystävän luona kaksi päivää. Vaimo on viimeksi tavannut lapsuuden ystävänsä 1980-luvun lopulla. Ystävä on runsaassa 20 vuodessa hyvin amerikkalaistunut, mutta tästä huolimatta suomen kieli oli edelleen hyvin hallussa. Saimme kokea amerikkalaista vieraanvaraisuutta. Isäntäperheen yläkerran laajennus oli viimeistelyä vailla valmis ja meidät majoitetiin yläkertaan ensimmäisinä. Saimme "koeponnistaa" uudet tilat isäntäperheen nukkuessa kellarikerroksessa kissan kusen hajuissa (oli muuten ällöttävä haju, mutta kellarikerroskin tulee vielä kokemaan perusteellisen remontin). Uni maittoi hyvin 9,5 tunnin ajomatkan jälkeen ja tilat olivat ruhtinaalliset. Edes 4 tähden hotellissa ei koe vastaavaa.
Talo on miltei järven rannalla. Kyseessä on pieni järvi ja arvioisin sen olevan samaa kokoluokkaa Tuusulan järven kanssa. Tästä huolimatta järvellä oli enemmän vesiliikennettä kuin Helsingin edustalla helteisenä päivänä. Parhaimmillaan järveä pyöri ympäri 15 venettä ja 5 vesiskootteria samaan aikaan. Veneiden kokoa rajoitti todennäköisesti ainoastaa trailerin laskupaikka eli yli 30 jalkaisia veneitä ei tuskin saisi laskettua trailerin perästä veteen. Nopeusrajoituksista ei ollut tietoakaan ja varmasti monelle vesiliikennesäännötkin olivat tuntemattomia. Pidän suoranaisena ihmeenä, että vahinkoja ei tapahtunut. Parhaimillaan veneen perässä roikkui kolme ihmistä renkaassa. Järvellä oli kuulemma poikkeuksellisen paljon liikennettä. Liekö aurinkoisella säällä, vai USA:n itsenäisyyspäivällä ollut osuutensa asiaan. Joka tapauksessa vesi oli hyvin ruskeaa, eikä minun tehnyt mieli mennä uimaan. Illalla saimme kuitenkin ihailla rauhassa itsenäisyyspäivän loputonta ilotulitusta.
Seuraava kohteemme oli pieni kylä Wisconsinin osavaltiossa. Vierailimme kaksi päivää vaimon vaihto-oppilasvuoden isäntäperheen luona. Vieraanvaraisuus oli jälleen vertaansa vailla. Saimme käyttöömme koko alakerran ja meillä oli käytettävissä vähintään yhtä paljon tilaa kuin Pittsburghin kodissamme. Lisäksi emäntä kestitsi meitä ylenpalttisesti ja helli lapsiamme. Lapset saivat valita kaupasta haluamansa jäätelöt ja aamumurot. Lastemme yhteisymmärrys oli ihailtavaa ja kauppakasseissa oli kolmet jäätelöpaketit, kolmet muropaketit sekä kolmet shipsipussit. Me kaikki nautimme maaseudun rauhasta ja eläimistä suunnattomasti. Emäntä oli hyvin sydämellinen ja hän muistutti tavoiltaan paljon edesmennyttä isoäitiäni. Meidät toivotettin tervetulleiksi takaisin ja Alina alkoi heti lähdettyämme suunnittelemaan ensi kesän lomareissua takaisin samalle maatilalle.
Paluumatkalla pysähdyimme uudelleen Chicagossa. Tällä kertaa yövyimme hotellissa välttääksemme aamuruuhkat. Olimme ostaneet liput Frank Lloyd Wright:in suunnittelemaan taloon (Robie House), jossa pidettiin lego arkkitehti työpaja. Lapset olivat innoissaan. Olimmehan jo edeltävänä iltana vierailleet Chicagon legokaupassa. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä ja vältimme aamuruuhkat, mutta parkkipaikan etsimessä meni aikaa. Takapuolen lisäksi hermot olivat koetuksella. Ehdimme nipin napin paikalle ja lapset saivat suunnitella oman talon kahdella makuuhuoneella. Sen jälkeen edessä oli talon rakentaminen legopalikoista pohjapiirrustuksen mukaisesti. Jokainen lapsemme teki oman talon, joskin Antonin talo ei ollut kovin kestävää laatua, kuten kuvasta näkyy.
Jotta Chicagon liikenne olisi tullut koettua oikein kunnolla, vierailimme työpajan jälkeen vielä Frank Lloyd Wright:in kotitalossa (hänen ensimmäinen itselleen suunnittelema talo) kaupungin toisella puolen. Vierailu oli mielenkiintoinen, mutta Antonille hieman liian vaativa. Joiltain yksityiskohdiltaan talo muistutti Hvitträskin ateljeeta. Automatkailu jatkui uudelleen Chicagon halki kohti seuraavaa yöpymispaikkaa. Matkasta tulikin sitten pitkä, kun tulimme ajaneeksi väärään hotelliin ja oikean hotellin löytäminen oli aikaa vievää. Saimme kuitenkin levätyksi uutuutta hohtavassa hotellissa. Tosin Barack Obama voisi tässäkin asiassa parantaa maailmaa verottamalla kertakäyttöastioita käyttäviä hotelleja ja pakottamalla hotellit siirtymään kohti kestävää kehitystä. Kaikki vierailemamme inn-tyyppiset hotellit nimittäin tarjosivat aamupalan kertakäyttöastioista.
Viimeiset kaksi päivää vietimme Port Clinton -nimisessä kesälomakohteessa Erie-järven rannalla. Hotelli oli kulunut ja vanha, mutta siellä oli ulkouima-allas. Lapsemme eivät oikeastaan muuta kaivannetkaan. Tulimme vieralleeksi rannikon edustalla olevalla saarella (Put-in Bay), joka on oikea turistirysä. Tuhannet matkailijat vierailevat saarella päivittäin ja ajelevat saarta ympäri golfkärryillä, kuten mekin. Toisaalta se oli saaren yleisin kulkuneuvo ja sillä pääsi mukavasti liikkumaan paikasta toiseen. Ensimmäinen vierailukohteemme oli Heinemanin viinitila. Viinikierros ja -maistijaiset olivat meille sivuseikka, koska olimme kaikki kiinnostuneet viinitilan alapuoleisesta luolasta. Luola on löytynyt aikanaan sattumalta kaivon rakentamisen yhteydessä. Kaivoa ei tullut, mutta sen sijaan maan alta löytyi maailman suurin kristalliesiintymä (arvottomia kiviä). Pojat ovat pitkin vuotta leikkineet Power Miners -legoilla ja keränneet kristalleja, joten he ainakin olivat haltioissaan. Linkki: Heinemanin viinitila
Matka jatkui golfkärryllä "meriakvaarioon". Lasten vastuksesta huolimatta kävimme katsomassa paikan ja vierailusta muodustui lapsille varmasti ikimuistoinen. Kaikki pääsivät pitämään käärmeitä kädessään. Minä en tosin uskaltanut lapsuudentraumoista johtuen käärmeitä pidellä. Antonin hymy oli herkässä, vaikka käärme taisi vähintään saada aivotärähdyksen Antonin irrottaessa otteensa ja käärmeen pudotessa lattialle.
Vierasvenesatama oli hyvin suosittu. Laitureissa oli kylkikiinnityksellä useita amerikkalaisia huviveneitä. Meno oli lauantaina iltapäivällä jo monen venekunnan osalta aika hurjaa ja lähinnä tuli mieleen Hankossa vuosittain järjestettävä Poker Run "-moottorivenetapahtuma". Örveltäminen oli minittäin samaa luokkaa. Lapset halusivat jo palata takaisin hotellin uima-altaalle, mutta minä päätin käydä uimassa Erien lämpimissä vesissä. Lasten onneksi uimareissuni jäi erittäin lyhyeksi, koska veden pinta oli leväinen. Missään ei ollut varoituksia tai huomautuksia veden uimakelpoisuudesta, mutta Suomessa rannat joutuisivat uimakieltoon. Lauttamatkalla takaisin mantereen puolelle saimme ihmetellä levälauttojen määriä. Näky oli samankaltaista kuin viime kesänä Viipurin edustalla. Tosin Viipurin edustalla ei kellunut kymmenittäin kuolleita kaloja. Väittäisin amerikkalaisella vapaudella ja kulutuksella olevan hintansa, jonka jälkipolvet joutuvat maksamaan.
Hotellin uima-altaalla riemu oli rajaton ja loppupäivä sujui pulikoidessa 27-asteisessa vedessä. Järveen ei minunkaan enää tehnyt mieli mennä uimaan, mutta voinenpa kehua Suomessa käyneeni uimassa leväisessä järvessä.
Perjantain aurinkolasku oli upein, jonka olen koskaan nähnyt. Auriko laski pilviverhon taakse ja taivaanraantaan muodostui auringon laskettua hehkuvia "laavavirtoja". Valitettavasti kamera ei ollut mukanani ja lauantain auringon lasku ei ollut enää yhtä upea.
Paluumatkalla pysähdyimme uudelleen Chicagossa. Tällä kertaa yövyimme hotellissa välttääksemme aamuruuhkat. Olimme ostaneet liput Frank Lloyd Wright:in suunnittelemaan taloon (Robie House), jossa pidettiin lego arkkitehti työpaja. Lapset olivat innoissaan. Olimmehan jo edeltävänä iltana vierailleet Chicagon legokaupassa. Olimme hyvissä ajoin liikkeellä ja vältimme aamuruuhkat, mutta parkkipaikan etsimessä meni aikaa. Takapuolen lisäksi hermot olivat koetuksella. Ehdimme nipin napin paikalle ja lapset saivat suunnitella oman talon kahdella makuuhuoneella. Sen jälkeen edessä oli talon rakentaminen legopalikoista pohjapiirrustuksen mukaisesti. Jokainen lapsemme teki oman talon, joskin Antonin talo ei ollut kovin kestävää laatua, kuten kuvasta näkyy.
Jotta Chicagon liikenne olisi tullut koettua oikein kunnolla, vierailimme työpajan jälkeen vielä Frank Lloyd Wright:in kotitalossa (hänen ensimmäinen itselleen suunnittelema talo) kaupungin toisella puolen. Vierailu oli mielenkiintoinen, mutta Antonille hieman liian vaativa. Joiltain yksityiskohdiltaan talo muistutti Hvitträskin ateljeeta. Automatkailu jatkui uudelleen Chicagon halki kohti seuraavaa yöpymispaikkaa. Matkasta tulikin sitten pitkä, kun tulimme ajaneeksi väärään hotelliin ja oikean hotellin löytäminen oli aikaa vievää. Saimme kuitenkin levätyksi uutuutta hohtavassa hotellissa. Tosin Barack Obama voisi tässäkin asiassa parantaa maailmaa verottamalla kertakäyttöastioita käyttäviä hotelleja ja pakottamalla hotellit siirtymään kohti kestävää kehitystä. Kaikki vierailemamme inn-tyyppiset hotellit nimittäin tarjosivat aamupalan kertakäyttöastioista.
Viimeiset kaksi päivää vietimme Port Clinton -nimisessä kesälomakohteessa Erie-järven rannalla. Hotelli oli kulunut ja vanha, mutta siellä oli ulkouima-allas. Lapsemme eivät oikeastaan muuta kaivannetkaan. Tulimme vieralleeksi rannikon edustalla olevalla saarella (Put-in Bay), joka on oikea turistirysä. Tuhannet matkailijat vierailevat saarella päivittäin ja ajelevat saarta ympäri golfkärryillä, kuten mekin. Toisaalta se oli saaren yleisin kulkuneuvo ja sillä pääsi mukavasti liikkumaan paikasta toiseen. Ensimmäinen vierailukohteemme oli Heinemanin viinitila. Viinikierros ja -maistijaiset olivat meille sivuseikka, koska olimme kaikki kiinnostuneet viinitilan alapuoleisesta luolasta. Luola on löytynyt aikanaan sattumalta kaivon rakentamisen yhteydessä. Kaivoa ei tullut, mutta sen sijaan maan alta löytyi maailman suurin kristalliesiintymä (arvottomia kiviä). Pojat ovat pitkin vuotta leikkineet Power Miners -legoilla ja keränneet kristalleja, joten he ainakin olivat haltioissaan. Linkki: Heinemanin viinitila
Matka jatkui golfkärryllä "meriakvaarioon". Lasten vastuksesta huolimatta kävimme katsomassa paikan ja vierailusta muodustui lapsille varmasti ikimuistoinen. Kaikki pääsivät pitämään käärmeitä kädessään. Minä en tosin uskaltanut lapsuudentraumoista johtuen käärmeitä pidellä. Antonin hymy oli herkässä, vaikka käärme taisi vähintään saada aivotärähdyksen Antonin irrottaessa otteensa ja käärmeen pudotessa lattialle.
Vierasvenesatama oli hyvin suosittu. Laitureissa oli kylkikiinnityksellä useita amerikkalaisia huviveneitä. Meno oli lauantaina iltapäivällä jo monen venekunnan osalta aika hurjaa ja lähinnä tuli mieleen Hankossa vuosittain järjestettävä Poker Run "-moottorivenetapahtuma". Örveltäminen oli minittäin samaa luokkaa. Lapset halusivat jo palata takaisin hotellin uima-altaalle, mutta minä päätin käydä uimassa Erien lämpimissä vesissä. Lasten onneksi uimareissuni jäi erittäin lyhyeksi, koska veden pinta oli leväinen. Missään ei ollut varoituksia tai huomautuksia veden uimakelpoisuudesta, mutta Suomessa rannat joutuisivat uimakieltoon. Lauttamatkalla takaisin mantereen puolelle saimme ihmetellä levälauttojen määriä. Näky oli samankaltaista kuin viime kesänä Viipurin edustalla. Tosin Viipurin edustalla ei kellunut kymmenittäin kuolleita kaloja. Väittäisin amerikkalaisella vapaudella ja kulutuksella olevan hintansa, jonka jälkipolvet joutuvat maksamaan.
Hotellin uima-altaalla riemu oli rajaton ja loppupäivä sujui pulikoidessa 27-asteisessa vedessä. Järveen ei minunkaan enää tehnyt mieli mennä uimaan, mutta voinenpa kehua Suomessa käyneeni uimassa leväisessä järvessä.
Perjantain aurinkolasku oli upein, jonka olen koskaan nähnyt. Auriko laski pilviverhon taakse ja taivaanraantaan muodostui auringon laskettua hehkuvia "laavavirtoja". Valitettavasti kamera ei ollut mukanani ja lauantain auringon lasku ei ollut enää yhtä upea.
Sunnuntain kotimatkalla poikkesimme pienen pienessä kylässä, joka on säilyttänyt 1800-luvun piirteensä. Myös ihmiset (työntekijät) olivat pukeutuneet ajan hengen mukaisesti ja esittelivät käden taitojaan. Tuore maissi maistui herkulliselta grillattuna, mutta pitkä ajomatka ja yli 30 asteen lämpötila vei viimeisetkin voimavarat ja kaikki halusimme päästä takaisin kotiin (29 asteen sisälämpötilaan).
Olipa matka! Toivottavasti olette nyt saaneet nähdä läpileikkauksen Amerikan kulttuurista, maisemista, ihanuuksista ja inhotuksista. Ja siten paluu Suomeen tuntuu ehkä lähes parhaalta asialta mitä ikinä voisi sattua.
VastaaPoista